Häikäisevä ja koskettava New York City

New York. Se veti sanattomaksi. Niin sanattomaksi, että olen pantannut New Yorkista kirjoittamista jo muutaman viikon ajan. Nyt olen vihdoin saanut ajatukseni kankeasti näppäiltyä koneen ruudulle ja blogiin asti.

New York ja monet muut suuret kaupungit, kuten Pariisi, ovat sikäli mielenkiintoisia paikkoja vierailla, että niistä on paljon mielikuvia, vaikkei olisi käynytkään paikan päällä. New York on tuttu niin monesta televisio-ohjelmasta ja elokuvasta, että jokaisella on siitä jonkinlaisia ennakko-oletuksia. Nämä käsitykset luovat odotuksia, jotka väistämättä vaikuttavat siihen, mitä kaupungissa todella kokee.

Minun mielikuvissani New York on ollut huikean näyttävä, nopeatempoinen ja moniulotteinen suurkaupunki, jossa keltaiset taksit pujottelevat pilvenpiirtäjien reunustamia katuja pitkin. New York on nähtävyyksiä ja kaupungin vilinää. Saapuessani halusin nähdä omin silmin kaikki ne asiat, joista olin kuullut tai jotka olin jotakin kautta nähnyt. Suurista odotuksista huolimatta olin samalla skeptinen. Mietin, yltäisikö New York todella mittoihinsa. Entä jos se olisikin lopulta vain harmaa ja kylmä betoniröykkiö, josta on keinotekoisesti luotu unelmien kaupunki?

Minulla oli käytännössä vain muutama päivä aikaa tutustua New Yorkiin. Olin kaupungissa yhteensä viikon mutta ensimmäiset neljä päivää vietin tiiviisti luennoilla ja työpajoissa, jotka olivat osa Fulbrightin Foreign Language Teaching Assistant -ohjelman orientaatiota. Tässä ajassa meidät pumpattiin täyteen Fulbright-ylpeyttä ja ammattitietoutta opettajana toimimisesta Amerikassa. Orientaatiossa tunsin oloni etuoikeutetuksi. Sain olla upealla Columbian yliopiston kampuksella kokeneiden opettajien ohjauksessa ja tutustuin ihaniin ja fiksuihin ihmisiin viideltä eri mantereelta. Vapaa-aikaa ei kuitenkaan ollut erityisen paljon, joten onneksi olin järjestänyt itselleni muutaman päivän lisäaikaa tutustua kaupunkiin.

New Yorkissa kiersin läpi niin monta nähtävyyttä kuin suinkin ehdin ja jalkani jaksoivat. Kaupungissa liikkuminen oli yllättävän helppoa: metrot kulkivat sujuvasti, reitit olivat helppo ymmärtää ja kaupungin suorakulmiokaavoituksen ansiosta eksyin vain harvoin. Manhattanilla kulkeminen tuntui epätodelliselta, sillä joka paikassa tuli vastaan yksityiskohtia, joista ajattelin: ”Hei, tuon olen nähnyt televisiossa”. Tuntui hienolta nähdä tunnettuja maamerkkejä, kuten Empire State Building ja Rockefeller Center, sekä kävellä pitkin Broadwaytä ja Wall Streetiä. Kaikki oli oudon tuttua: katukyltit, asuntojen portaikot, kaupunginosien nimet, liikennevalot, metrojen ilmanvaihtoaukot, välkkyvät mainostaulut ja tyylikkäät newyorkilaiset salkkuineen. Nyt ne kuitenkin olivat konkreettisesti edessäni aivan samanlaisina kuin kameran läpi suodatettuna ja minä hämmästelin, miten olin päätynyt keskelle studiota.

Tutustuessani paikkoihin peilasin usein ennakko-oletuksiani siihen, mitä koin. Vaikka moni asia oli niin samanlaista kuin televisiosta katsottuna, oli myös paljon sellaista, joka yllätti minut tai muutti käsityksiäni. Nämä tapaukset olivat kaikkein mieleenpainuvimpia hetkiä koko reissusta.

Positiivisimmat kokemukset tulivat silloin, kun en oikeastaan odottanut erityisen paljon. Esimerkiksi toiseksi viimeisenä päivänä New Yorkissa lähdin juoksulenkille Central Parkiin. Ajattelin, että se olisi ehkä arkisinta ja vähinten turistimaista, mitä voisin tehdä. Keskuspuistosta itsestään ei kuitenkaan odottanut suuria. Kyllähän me suomalaiset tiedämme, millaisia puistot ovat. Päädyin kuitenkin juoksemaan puistossa melkoisen lenkin, koska en vain malttanut lähteä. Puiston luonto oli upean vihreää ja monipuolista, ja alueelta löytyi kaikenlaista: pieniä polkuja, suuria pyöräily- ja juoksuteitä, pesäpallokenttiä, hämmästyttävän laajoja vesialueita ja jopa pieni linna sekä ruotsalainen mökki. Puistossa oli ihanan rauhallista ja kaunista mutta ympäröivien pilvenpiirtäjien huiput pilkistivät hauskasti puiden latvojen yli ja muistuttivat, että kaupungin turvallinen syke on lähellä.

Toinen vastaavanlainen myönteinen kokemus oli vielä yllättävämpi. Se oli vierailu tuhoutuneilla World Trade Center -torneilla. Lähdin käymään alueella hieman vastahakoisesti, koska olin jo väsynyt enkä uskonut, että saisin kovinkaan paljoa irti paikalla käymisestä. Jokin siinä kuitenkin pysäytti. Kun saavuin korttelille, jossa tornit ennen kurottelivat kohti taivasta, oli ilmiselvää, että jotain maisemassa oli vialla – jotain puuttui. Oli järkyttävää kuvitella, miten aurinkoisilla ja idyllisillä lähikaduilla on voinut sataa tuhkaa ja romua rakennusten jyristessä alas. Vierailin myös pienessä väliaikaisessa muistomuseossa, joka on auki siihen saakka, että oikea museo ja muistomerkki valmistuvat. Museon seiniä reunustivat kuvat palavista tornitaloista ja kuolleiden muistokirjoituksista. Ihmiset olivat hiirenhiljaa ja näin erään minunikäiseni tytön itkevän. Tunnelma museossa oli niin herkistävä, että se koskettaa minua edelleen. Koko tragedia konkretisoitui aivan eri tavalla kuin ennen.

Positiivisten elämysten lisäksi oli ainakin yksi kokemus, jossa New York ei aivan pystynyt täyttämään odotuksiani. Pidän kovasti teatterissa käymisestä ja Broadway-näytelmän näkeminen on ollut yksi haaveeni jo pitkään. Kuulin, että lippuja voi saada noin puoleen hintaan, jos jaksaa päivällä jonottaa tunnin tai pari saman illan lippuja. Minullahan ei ollut mitään velvollisuuksia, joten tartuin tilaisuuteen. Jonotus kesti noin puolitoista tuntia ja helle melkein kärvisti minut mutta oli oikeastaan mukavaa seisoskella ja katsella kaikessa rauhassa Times Squaren vilinää. Valitsin tarjolla olevista musikaaleista Chicagon. Lipulla oli hintaa suolaiset 74 dollaria mutta en aikonut nuukailla.

En sanoisi, että varsinaisesti petyin musikaaliin mutta odotin siltä enemmän. Esitys oli monin tavoin upea: näyttelijät ja orkesteri olivat uskomattoman taitavia, puitteet olivat kauniit ja koko esitys oli pitkälle hiottu – liiankin pitkälle. Jokainen yksityiskohta musikaalista oli suunniteltu ja harjoiteltu huippuunsa mutta sen vuoksi maanläheisyys, jota yleensä arvostan teatterissa, jäi uupumaan. Vitsitkin olivat niin moneen kertaan sanottu, että ne tuntuivat kuluneita, vaikka kuulin ne ensimmäistä kertaa. Odotin myös enemmän sisällöllisesti. Dialogi oli yllättävän köyhää ja tarina hyppelehti niin, että katsoja joutui parsimaan juonen kokoon. Myöskään 1920-luvun Chicagon tunnelma ei oikein välittynyt, koska lavastus ja puvustus oli kovin yksinkertaista.

Toisaalta esityksessä oli myös joitakin kohokohtia. Ensinnäkin oli erikoista, että orkesteri oli aivan lavan keskellä ja vei suurimman osan koko näyttämöstä. Orkesterin rooli ei ollut vain soittaa, vaan kapellimestari ja soittajat ajoittain osallistuivat itse tarinan kulkuun. Soittajat olivat myös huiman taitavia ja he nivoivat koko musikaalin kasaan alusta loppuun. Esiintyjistä puolestaan parhaimman roolisuorituksen teki Chris Sullivan, joka esitti Roxyn aviomiestä Amosia. Hahmon kurjuus oli niin surkuhupaisaa, että se voitti koko yleisön puolelleen. Myös sooloesitys ”Mister Cellophane” oli yksinkertaisuudessaankin riemastuttavan hauska ja sympaattinen. Musikaali oli siis pienistä heikkouksistaankin huolimatta hyvin viihdyttävä kokemus.

Kaiken kaikkiaan koin New Yorkissa niin paljon unohtumattomia asioita, että en voi eritellä kaikkea tässä. Tavallaan haluaisin nousta yleisen New York -hekumoinnin yläpuolelle ja sanoa, että koko kaupunki on vain valtava turistirysä. En kuitenkaan voi. Olen myyty.

En pidä kaikkia kaupunkeja itsearvoisen hienoina. Esimerkiksi Helsinki ei vieläkään ole voittanut minua puolelleen. New York ansaitsee kuitenkin tunnustuksensa, sillä se vain on huimaavan kaunis ja mielenkiintoinen kaupunki. On vaikea pukea sanoiksi ne tunnelmat, jotka syntyvät, kun nousee kuumankosteasta metrotunnelista ja yhtäkkiä seisoo väentungoksessa katsellen Times Squaren häikäiseviä valoja. Kaupungin keskellä värien, rakennusten ja ihmisten määrä on kuitenkin jopa hieman hukuttavaa. Siksi minulle kaikista vaikuttavin ja mieleenpainuvin näkymä oli maisema Brooklyniin johtavalta sillalta Manhattanille päin. Aurinko oli jo laskenut, ja New Yorkin ydin kohosi silmien eteen valtavan suurena mutta jotenkin turvallisena ja ennen kaikkea häkellyttävän upeana.

New York todellakin ylitti itsensä.

True Americana

Amerikka on hampurilaisia, cowboy-hattuja, isoja autoja, tähtilippuja ja country-musiikkia. Kliseistä, eikö? Kieltämättä, mutta kaikki nämä löytyy ainakin yhdestä paikasta: Wisconsin State Fairilta!

State Fair on tapahtuma, jossa esitellään osavaltion elinkeinoja, syödään, juodaan ja pidetään hauskaa. Tapahtuma muistuttaa Pohjois-Suomen messuja mutta nämä festarit on tietenkin jenkkimittakaavassa. Wisconsin State Fair järjestetään vuosittain Milwaukeessa, noin tunnin ajomatkan päässä Madisonista. Lähdin siis lauantaina pienelle road tripille vuokraisännän, hänen aussikaverinsa ja uuden taiwanilaisen kämppikseni kanssa.

Osasin odottaa, että State Fairiltä löytyisi melkoista jenkkimeininkiä mutta tämä oli kyllä täyttä, puhdasveristä Americanaa: tivolilaitteita, hampurilaisia, uppopaistettua juustoa, bbq-ruokaa, olutta, maaseudun tuoksuja, eläinnäyttelyitä, Sweet Home Alabamaa, hevoskilpailuja ja kansallishenkeä! Ennen kuin tuomitsette koko tapahtuman naurettavaksi punaniskaisuuden huipentumaksi, antakaa minun kuitenkin sanoa: Kaikessa korniudessaankin State Fair oli kokemisen arvoinen ja aidosti hauska tapahtuma! Tunnelma alueella oli lämminhenkinen ja kävijät nauttivat olostaan. Samalla tavalla kai nautin itsekin silloin tällöin kliseisistä suomalaisista yleisötapahtumista ja kuluneista iskelmäbiiseistä. Ylenpalttisesta kulutusjuhlasta ja suonet tukkivasta ruuasta voi tietenkin olla montaa mieltä mutta ainakin ihmiset osasivat vilpittömästi pitää hauskaa!

Tässä parhaita paloja kuvina:

Hello Wisconsin!

Kotimaan kamara jäi taakse jo toista viikkoa sitten mutta blogi on ollut hiirenhiljainen. En kuitenkaan ole ollut kirjoittamatta laiskuuttani vaan olen ollut kiireinen ihmetellessäni uutta manteretta eikä minulla sitä paitsi ole ollut käytössäni tietokonetta. Kahden viikon aikana olen ehtinyt nähdä ja kokea niin paljon, että sitä on vaikea tiivistää yhteen blogitekstiin. Kirjoitan siis kahdessa erässä ja kronologiaa uhmaten kerron ensimmäiseksi ensitunnelmista Madisonissa ja vasta sen jälkeen New Yorkista.

Madisoniin saavuin sunnuntai-iltapäivänä moottoritietä pitkin. Lensin New Yorkista Chicagoon ja jatkoin matkaa Madisoniin bussilla, jotta voisin tutustua ymparöivään seutuun. Olin kuullut, että Wisconsinia kutsutaan nimella Dairy State ja että osavaltio on varsin maaseutuvaltaista, joten pelkäsin hieman, että vietän seuraavat kymmenen kuukautta jossakin hikisellä landella. Moottoritien laidalta käsin ihastuin kuitenkin seutuun heti. Ikkunasta näkyi peltoja, niittyjä, metsiä ja kauniita kukkuloita. Ruoho ja puiden lehdet vaikuttivat paljon vihreämmilta kuin Suomessa koskaan.


Bussimatka Madisoniin kesti kolmisen tuntia. Bussin lähestyessä Madisonia seutu muuttui urbaanimmaksi. Saapuessani Madisoniin oli helteistä ja aurinkoista ja kaupunki näytti kauniilta. Ihme kyllä, tuntui melkein samalta kuin silloin kun saavun matkoilta takaisin Ouluun.

Ensimmäinen viikko Madisonissa on kulunut tutustuen kaupunkiin. Vuokraisäntäni vei minut syömään heti samana iltana kun saavuin. Käveleskelimme iltahämärässä kaupungin keskuskadulla, State Streetilla, jota reunusti ihania etnisiä ja amerikkalaisia ravintoloita, baareja ja kahviloita. Kaupunki vaikutti heti ensisilmäyksellä eloisalta, nuorekkaalta ja ihmisläheiseltä eikä ihmekään, sillä Wisconsinin yliopistossa Madisonissa on yli 42 000 opiskelijaa (vrt. Oulussa 16 000).

Yliopiston kampusalue kattaa suuren osan Madisonin keskustasta ja Mendota-järven rannasta. Kampuksella on valtava määrä rakennuksia, jonne eri laitokset sijoittuvat. Minun työpaikkani eli skandinavistiikan laitos sijaitsee kaupungin toiseksi korkeimmassa rakennuksessa. Kolmannentoista kerroksen toimistostani avautuvat maisemat koko Madisonin yli.

Ensimmäisellä viikolla olen myös tehnyt pesääni uudessa asunnossani. Kämppäni on huone omakotitalosta, joka sijaitsee vilkkaan tien varrella muutaman kilometrin päässä keskustasta ja kampuksesta. Huoneessa on kaikki mitä voisi tarvita: kaukosäädettävä sänky, työpöytä, vaatekaappi, ilmastointi ja kauniit puulattiat. Talossa asuu minun lisäkseni neljä muuta asukasta, joista suurin osa tosin ei ole vielä saapunut.

Vuokraisäntäni, keski-ikäinen mies asuu alakerrassa. Hän on ollut uskomattoman avulias. Hän kutsuu minua prinsessaksi ja hemmottelee minut piloille käyttämällä minua ostoksilla ja kierrättämällä kaupungissa. Hän ei kuitenkaan ole lainkaan niljakkaan setämäinen mutta kieltämattä hieman kahjo. Hän muun muassa hamstraa alennuskuponkeja ja sanoo voivansa silloin tällöin ennustaa tulevaisuutta. Hän ei suhtaudu mihinkään oikein vakavasti ja siksi hän on oikeastaan aivan hervottoman hauskaa seuraa.

Asiat ovat siis hyvin. Viihdyn Madisonissa ja olen jo esimerkiksi käynyt ostoskeskuksissa, syönyt Burger Kingissä, juonut wisconsinlaista olutta, jumittanut pyörälläni autojen keskellä iltapäivän ruuhkassa, kuunnellut countryä ja lukenut paikallislehtiä. Amerikassa oleminen on tavallaan helppoa, koska kulttuuri ei eroa suunnattomasti suomalaisesta ja kieli on tuttu. Toisaalta on paljon pieniä asioita, jotka pistävät silmään. Esimerkiksi annoskoot täällä ovat vähintään puolitoistakertaisia suomalaisiin verrattuna, liikennevaloissa joutuu odottelemaan ikuisuuden, talot näyttävät samalta kuin Simsissä, prepaid-sim-kortteja on mahdotonta ostaa ja joka paikka on ilmastoitu turhankin viileäksi.

En ole vielä kokenut mitään kulttuurishokiksi tunnistettavaa olotilaa mutta silti ajoittain ikävöin kaikkia kavereitani ja perhettä. Ajattelen läheisiä ihmisiä useita kertoja päivässä ja mietin, mitä heille kuuluu. Näen heistä myös unia ja joskus luulen näkeväni tuttuja kadulla. Teen myos asioita, jotka muistuttavat minua ystävistäni. Se on kai jonkinlainen selviytymismekanismi ennen kuin elämä täällä rutinoituu ja saan uusia ystäviä.

Joskus koen itseni vieraaksi. Minusta tuntuu, että ihmiset huomaavat, etten kuulu joukkoon. Ehkä pukeudun eri tavalla tai käyttäydyn jotenkin oudosti. Toki vierauteni paljastuu viimeistään silloin, kun alan räpsiä kuvia tai unohdan kassalla, minkä arvoinen mikäkin kolikko on. Kielikin on ajoittain yllättävän vaikeaa. En aina ymmärrä, mitä ihmiset sanovat, koska he puhuvat liian nopeasti tai käyttävät paikallisia ilmauksia. Joskus en edes huomaa, että minulle puhutaan, koska olen niin omissa ajatuksissani ihmettelemässä, mitä ympärilläni näkyy.

Tavallaan tämä ihmetteleminen ja ikävöiminen on kuitenkin aika kivaa. On ihanaa huomata, kuinka paljon arvostaa tuttuja asioita ja toisaalta kuinka paljon uusia ja kummallisia asioita voikaan tulla vastaan. Sain toissapäivänä myös osuvan ennustuksen viisailta kiinalaisilta: "All happiness is in the mind."