College Life

Madisonissa olen yllättynyt siitä, miten paljon yliopistokulttuurit voivatkaan poiketa toisistaan. En osannut arvata, kuinka erilainen amerikkalainen yliopistokoulutus on suomalaiseen verrattuna. Luin kyllä täkäläisestä koulutusjärjestelmästä ennen tänne tuloani mutta vasta hiljalleen alan edes hitusen hahmottaa, miten se todella toimii.

Opinnot jakautuvat täällä kahteen vaiheeseen: kandidaatintutkintoa vastaavaan undergraduate-vaiheeseen ja korkeampaa yliopistokoulutusta edustavaan graduate-vaiheeseen. Suurin osa opiskelijoista tekee opintojaan vain undergrad-tutkintoon saakka, johon kuuluvat freshman-, sophomore-, junior- ja seniorvuodet. Vasta tämän jälkeen aloitetaan maisterin- tai tohtorintutkintoon tähtäävä graduate-opiskelu. 

Heti Madisoniin tultuani opin, että undergrad- ja grad-opiskelun välillä tehdään selvä ero. Ensimmäiset neljä vuotta ovat aikaa, jolloin opiskelijat muuttavat ensimmäistä kertaa kotoaan pois, asuvat asuntoloissa tai veljes- ja sisarkunnissa ja vasta opettelevat elämään aikuisen ihmisen elämää. Undergradeille naureskellaan heidän kypsymättömyytensä takia: he tulevat kouluun pyjamissaan, palelluttavat itsensä pakkasessa ja viettävät viikonloput frathouse-bileissä juoden laittomasti olutta ja ehkä poltellen pilveä. Tämä on tietenkin hirveä stereotypia mutta kieltämättä olen törmännyt tähän sen verran usein, etteivät jenkkiteinikomediat enää ole minulle niin absurdeja vaan pikemminkin inhorealistisia.

Ensimmäisistä vuosista selvinneet ja akateemisesti kunnianhimoiset opiskelijat hakevat undergrad-tutkinnon jälkeen graduate-tutkintoa suorittamaan. Tässä vaiheessa on melko tavallista vaihtaa yliopistoa. Graduate-tasolla opiskelu vakavoituu ja työmääräkin lisääntyy huimasti. Siksi graduate- opiskelijoita pidetään ehkä hieman samalla tavoin arvossa kuin suomalaiset arvostavat tohtorintutkintoaan suorittavia. 

Undergrad- ja grad-tutkintojen eroon perustuu myös se, miksi joitakin yliopistoja Jenkeissä kutsutaan nimellä university ja joitakin nimellä college. Ero on häilyvä mutta yleensä yliopistoiksi sanotaan kouluja, jotka tarjoavat graduate-tason opintoja, ja collegeiksi kouluja, joissa opiskellaan pääsääntöisesti vain undergrad-tutkintoon saakka.

Opintojen sisältökin poikkeaa jonkin verran suomalaisista tutkinnoista. Esimerkiksi pääaineet ja sivuaineet eivät ole aivan yhtä selkeitä kuin Suomessa. Joskus pääaine saatetaan päättää vasta vuoden tai parin opiskelun jälkeen. Sivuaineetkin ovat epämääräisempiä, sillä määrämittaisten sivuainekokonaisuuksien sijaan opiskelijat saattavat opiskella vähän siellä sun täällä tai suorittaa erilaisia sertifikaatteja.

Opintoihin kuuluu oman alan opintojen lisäksi melko paljon pakollisia opintoja. Opiskelijoiden täytyy suorittaa muun muassa jonkin vieraan kielen  -- useimmiten espanjan -- kurssi ja jotain kirjallisuuteen tai kulttuuriin liittyvää. Olen kuullut jonkin verran valitusta niiltä opettajilta, jotka opettavat ns. ”pakollisia” kieli- ja kulttuurikursseja, koska opiskelijoiden motivointi on kuulemma vaikeaa. Pakkoruotsi-ilmiötä siis on täälläkin.

Opintojen rakenteen ja sisällön lisäksi ehkä huomattavin ero suomalaiseen opintojärjestelmään on tietenkin opintojen rahoitus. Näiden kuukausien aikana olen todellakin oppinut arvostamaan omaa, ilmaista koulutustani. Täällä, kuten muuallakin maailmassa, opiskelijat maksavat sievoisia summia joka vuosi saadakseen opiskella. Lukukausimaksut vaihtelevat yliopiston maineen ja koon mukaan ja sen mukaan, onko yliopisto julkinen vai yksityinen. 

University of Wisconsin-Madison on julkinen yliopisto ja lukuvuosimaksu on täällä kymppitonnista  lähes kolmeenkymmeneen tuhanteen. Wisconsinin osavaltion asukkaille maksu on halvin. Tähän tosin tulee vielä päälle elin- ja kirjakustannukset. Asuminen Madisonissa ei ole kovin halpaa lystiä, ja oppikirjoihin arvioidaan menevän noin tuhat dollaria vuosittain. Täällä ei oikeastaan ole minkäänlaista kurssikirjastoa vaan kirjat ostetaan omaksi ja yleensä myydään eteenpäin. 

Yksityisissä yliopistoissa lukukausimaksut voivat olla vielä kymmeniätuhansia dollareita enemmän. Maksut hoidetaan yleensä ottamalla lainaa, ja sitä maksetaan pois vuosia ellei vuosikymmeniä. Vanhemmat avustavat lapsiaan opintojen rahoittamisessa ja niihin aletaan säästää jo varhain. Lahjakkaimmat opiskelijat tavoittelevat stipendejä, jotta voisivat opiskella ilmaiseksi. Köyhimmillä ihmisillä tuskin on paljoa mahdollisuuksia yliopistoon, mikä silminnähden kasvattaa kuilua hyvä- ja huono-osaisten välillä.

Opiskelu ei ole kallista siksi, ettei pidettäisi tärkeänä tukea sitä julkisin varoin. Sen sijaan amerikkalaiset luottavat kapitalismin ja kilpailun voimaan: opinnoistaan maksavilla opiskelijoilla on mahdollisuus olla valistuneita kuluttajia, mikä ainakin teoriassa parantaa koulutusta. He voivat valita koulun, joka vastaa heidän tarpeitaan, ja he voivat myös vaatia rahoilleen vastinetta. Mitä korkeammat lukuvuosimaksut, sitä korkeammat ovat myös standardit opetukselle.Opetuksen laadusta puhutaan Jenkeissä paljon ja yliopistot myös kilpailevat toistensa kanssa laadussaan. 

Täytyy myöntää, että panostus opetukseen ja laadun tarkkailu myös näkyvät. Luennot, joita olen itse seurannut, ovat kaikki olleet hyviä ja luennoitsijat selvästi taitavia sekä alansa ammattilaisina että pedagogisesti opettajina. Täällä en ole edes kuullut huhuja opettajista, jotka luennoisivat monotonisella äänellä lyöden piirtoheittimelle epäselviä kalvoja toisensa jälkeen. Suomessa varmasti melkein jokainen on törmännyt tällaisiin tapauksiin. 

Mielenkiintoinen ilmiö amerikkalaisyliopistojen opettajakunnassa ovat opetusassistentit eli TA:t. Opetusassistentteja tarvitaan, koska kurssien opetus toteutetaan tavallisesti sekä massaluentoina että harjoitustunteina pienryhmissä. Massaluentoja vetävät oppiaineiden professorit ja lehtorit mutta suurissa yliopistoissa opettajakunta ei riitä kaikkiin harjoitusryhmiin. Siksipä yliopistot palkkaavat opetusassistentteja vetämään harjoitusryhmiä ja auttamaan esimerkiksi kokeiden tarkistuksessa. TA:t ovat itse asiassa graduate-tason opiskelijoita, joiden ei tarvitse maksaa lukuvuosimaksuja korvauksena työstään. Opetusassistenteille on niin suuri tarve, että heitä hankitaan jopa ulkomailta, kuten minut! 

Viimeisena asiana amerikkalaisen ja suomalaisen yliopistokulttuurin eroista voisin mainita ihan tavallisen opiskelijaelämän. Minulla on ollut vain vähän kosketusta siihen, mitä on jenkkiopiskelijan todellinen arki, mutta jonkin verran se vaikuttaisi eroavan suomalaisesta. 

Ensimmäisenä minut yllätti opiskelijoiden valtavat työmäärät. Vaikka sanotaan, että undergrad-opiskelijat vain rellestävät ja laiskottelevat, se ei ole todellakaan vain näin. Hyvin suuri osa amerikkalaisista opiskelijoita työskentelee osa-aikaisesti koko opiskelunsa ajan. Töitä saadaan kampukselta, kaupan kassalta tai ravintoloista. Työnteko on toki tärkeää opintojen rahoituksen kannalta mutta muutenkin sillä tuntuu olevan prestiisi-arvoa. On melkein oletettavaa, että opiskelija työskentelee opintojensa ohella. 

Töistä huolimatta opiskelijoiden on pidettävä huolta opintopisteiden keräämisestä. Kurssit kuitenkin minusta vaikuttavat paljon työläämmiltä kuin mitä minun opiskeluni on koskaan ollut. Esimerkiksi viime syksynä vierailin koko syksyn mittaisella journalismikurssilla, jossa neljään opintopisteeseen kuului kaksi viikottaista luentoa, yksi viikottainen keskustelutunti pienryhmässä, kolme välikoetta ja lopputentti, kolme projektia tai esseetä, pakollisia viikottaisia lukumateriaaleja sekä tenttikirja. Luennot ja harjoitusryhmät ovat yleensä pakollisia ja toistuvista myöhästymisistä rapsahtaa poissaolomerkintä.  

Ihan kuin opiskelussa ja osa-aikatyöskentelyssä ei olisi riittävästi tekemistä, amerikkalaiset opiskelijat tekevät myös valtavasti vapaaehtoistyötä. Osa tekee sitä varmasti aivan omaa hyvää hyvyyttään mutta vapaaehtoistyö on myös lähes välttämätöntä tulevaisuutta ajatellen. Suurin osa amerikkalaisnuorista on jossakin vaiheessa osallistunut jonkinlaiseen vapaaehtoistyöhön esimerkiksi kodittomien auttamisessa tai luonnonsuojelun parissa, koska sillä on niin suuri painoarvo töihin tai kouluun hakemisessa. Vapaaehtoistyö on yksi tapa erottua massasta aktiivisena ja oma-aloitteisena opiskelijana tai työntekijänä.

Jotenkin jenkkiopiskelijat löytävät aikaa vielä kaikenlaiselle muullekin harrastuneisuudelle. Yliopistolla on paljon erilaisia klubeja ja järjestöjä. Osa muistuttaa kaukaisesti suomalaisia ainejärjestöjä mutta tavallisesti klubit ovat erilaisia harrasteseuroja. Urheiluklubit ovat erityisen suosittuja, ja urheilulla on muutenkin aivan uskomattoman suuri merkitys  yliopistoelämässä. Joko sitä harrastetaan vakavasti tai seurataan fanaattisesti. Yliopiston valiojoukkueisiin on kovat vaatimukset, ja niitä myös kannustetaan käymällä peleissä ja maksamalla lipuista melkoisia summia.

Toivon, että vielä viimeisten kuukausien aikana opin enemmän tavallisen opiskelijan arjesta. En esimerkiksi tiedä kovin hyvin, millaista elämä on asuntoloissa eli dormeissa. Ainakin on melko tavallista, että samassa huoneessa asuu useampi ihminen. Kampusmajoitukseen kuuluu usein myös ns. meal plan eli ateriasuunnitelma. Aamiainen, lounas ja päivällinen kuuluvat siis vuokran hintaan. Koska en itse asu kampuksella, en ole juuri käynyt yliopistoruokaloissa. Ne muutamat, joissa olen piipahtanut, ovat tarjonneet sekä halpaa epäterveellistä ruokaa että kallista terveellistä ruokaa. En kuitenkaan voi varmuudella sanoa, ovatko kauhutarinat amerikkalaisista yliopistoruokaloista totta.

Tällaiset asiat ovat jääneet päällimmäisenä mieleen amerikkalaisesta yliopistoelämästä. Eroja Suomeen tosiaan on enemmän kuin odotin. Niille varmasti on monia syitä ja on huomattava, että minun havaintoni perustuvat kokemuksiin vain kahdessa yliopistossa. Ei ole ihmekään, jos Oulu ja UW-Madison tuntuvat erilaisilta, ottaen huomioon, että Madisonissa on melkein nelinkertaisesti porukkaa. Olen varma, että kokemukset olisivat aivan erilaisia, jos olisin pienessä, muutamantuhannen opiskelijan collegessa keskellä ei-mitään tai jos olisin Ivy-liigan yksityisyliopistossa. Madison on kuitenkin juuri sopiva paikka minulle.

A Sunny Sunday

Viime yönä näin unta, jossa olin Oulussa Raksilan Citymarketissa. Kaupassa oli hirveä ruuhka ja yritin päästä sisään. Ihmisiä käveli ympäriinsä siinä eteisessä ja yritin pujotella heidän välillään sanoen aina kohteliaasti ”anteeksi”. Kaikki vain katsoivat minua töykeästi. Minulla oli ikävä Amerikkaa.

Minulla on edessä vielä neljä kuukautta Jenkeissä ja sitten palaan taas Suomeen. Heti vaihtoajan puolenvälin tienoilla ajatukset siirtyvät jo loppuun. Kesä siintelee jo, vaikka eletään vasta helmikuuta. Olen jo aivan kevätfiiliksissä, koska talvi on ollut ennätyksellisen lämmin ja sää tuntuu suurin piirtein samalta kuin vapun tienoilla Oulussa. Tämän viikon on ollut pakkasta vain öisin ja lumipeitekin on lähes kadonnut.

Kuvia sunnuntaiaamupäivän kävelyltä. Jäätynyt Monona Bay ja taustalla Madisonin keskusta.

Viime viikot olen ollut varsin hyvällä tuulella. Opetushommat sujuvat ihanan luonnollisesti ja opintoihinkin riittää puhtia. Syksyllä olin aivan turhan stressaantunut, koska olin kasannut itselleni liikaa hommaa ja opetus ja sen suunnittelu tuntuivat välillä kauhean kuluttavilta. Nyt elämä on niin paljon keveämpää. 

Äijät pilkillä. Ilmeisesti pilkkiminen on täällä kovassa huudossa.

Samalla vähän harmittaa, etten enää jaksa innostua tekemään ja kokeilemaan uusia asioita kuten ennen. Viikonloppuisin haluan vain rötvätä kotosalla enkä jaksaisi lähteä nuuskimaan uusia paikkoja ja tapaamaan uusia ihmisiä. Kun kuukaudet täällä alkavat käydä vähiin, elän vain kuluttaen aikaa, vaikka minun pitäisi vieläkin etsiä uusia kokemuksia. Mielessä kuitenkin on jo ensi kesä ja ensi lukuvuosi. Mitä seuraavaksi?

Minä liian lämpimässä talvitakissani.

Toki keväällekin riittää kaikkea jännää, ja minun täytyykin potkiskella itseäni liikkeelle ja nauttimaan ihmeellisestä Amerikasta! Tänään ainakin vuorossa urheilukulttuuria: parin tunnin päästä alkaa telkkarissa jenkkifutiskauden huipennus eli Superbowl! 

Pojat lämmittelivät illan Superbowlia varten.

Arjen tohinat alkakoot!

Oli kummallinen tunne tulla takaisin Madisoniin viikko sitten sunnuntaina. Kun lentokone tömähti maahan, oli hyvä fiilis ja mukava palata. Taksimatkalla kotiin näkymät olivat tuttuja ja turvallisia mutta en kuitenkaan ajatellut tulleeni kotiin. Mitä pidemmälle kaupungissa ajelin, sitä vähemmän tunsin oikein mitään. Katselin vain talvista Madisonia.

Oudointa oli saapua takaisin kotitalolle. Kaikki oli niin kuin aina ennenkin mutta silti hiippailin käytävillä kuin vieras. Olin jo kaivannut omaa huonettani mutta se tuntuikin kovin tyhjältä.  Iso osa tavaroistani oli laukussa, joten hyllyt ja pöydät näyttivät aivan autioilta. Keittiössä en enää muistanut, missä on valokatkaisija. Kieltämättä oli orpo olo.  Hiljalleen fiilis alkoi helpottaa, kun purin laukut ja täytin huoneen kamoillani. Ja söin suklaata.

Viime viikon aikana on ollut hyvät tunnelmat. On ollut ihanaa päästä omaan sänkyyn nukkumaan ja elää muullakin kuin ravintolaruualla ja välipalapatukoilla. Matkalaukkuelämä kävi loman loppuvaiheissa jo raskaaksi. Omat rutiinit, kuten ruuanlaitto, jumppailu, kotityöt ja datailu, tekevät elämästä paljon keveämpää. Myös töiden jatkaminen ja alkavan opetuksen suunnittelu ovat tuntuneet mukavalta.

Lisäksi olen tykännyt talvisäästä, joka on vihdoin tavoittanut Madisonin. Välillä lämpötila on pudonnut jo -20 asteeseen ja luntakin on silloin tällöin tuiskuttanut ihan olan takaa. Tietenkin täällä on sitten julistettu ”snow emergency” ja lyöty kaikki kadut niin täyteen suolaa, että kengät ovat pienenkin kävelymatkan jälkeen aivan valkoisessa jankissa.

Koko syksyn olen liikkunut Madisonissa pyörällä ja käyttänyt bussia vain muutaman kerran. Nyt minulla kuitenkaan ei enää ole lainapyörääni, koska se myytiin pois. Olen siis viime viikon ajan yrittänyt opetella käyttämään busseja.

Sinänsä ei pitäisi olla valittamista, koska bussit ovat minulle yliopiston työntekijänä ilmaisia, mutta aluksi meinasi kismittää. Bussit tuntuivat hirveän hitailta ja ahtailta ja ne olivat aina täynnä omituista porukkaa, kuten kodittomia ja muutenkin vähän hampuusin näköisiä tyyppejä. En ymmärtänyt reittejä enkä millään olisi jaksanut odotella linja-autojen tuloa.

Nyt bussimatkustaminen ei enää tunnu niin vastenmieliseltä. Alan oppia reitit ja aikataulut ja pysäkkien sijainnit, joten en joudu odottamaan ja pähkäilemään turhan päiten. Itse asiassa olen alkanut nauttia bussimatkustamisesta. Se sopii uteliaalle luonteelle, koska bussissa voi hyvin seurata muita ihmisiä ja samalla pääsee katselemaan maisemia ikkunasta.

Bussissa istuessa pääsee myös kokemaan amerikkalaista kulttuuria. Linja-autolla kulkee monenlaisia ihmisiä: opiskelijoita, opettajia, työssäkäyviä ihmisiä, köyhiä, valkoisia, mustia ja ulkomaalaisia, kuten minä. Ainoastaan lapsia en ole busseissa nähnyt eikä busseissa kyllä ole esimerkiksi minkäänlaista lastenvaunupaikkaakaan. 

Hassuinta täällä on se, miten paljon tuntemattomat ihmiset puhuvat toisilleen bussissa. Kuski saattaa huikkailla taakse matkustajille, mitä hänellä on mielen päällä. Usein jotkut saattavat ruveta porisemaan vierustoverin kanssa, vaikkeivät tätä tuntisikaan. Yleensä tapana on päivitellä säätä. Minullekin on tultu juttelemaan monta kertaa varsinkin bussipysäkeillä. Tavallisesti jossain vaiheessa ihmiset huomaavat aksenttini ja haluavat tietää, mistä olen kotoisin. Keskustelu päätyy lähes aina Suomen ja Wisconsinin talvisään vertailuun.

Tänä aamuna varhain nappasin taas bussin töihin. Lukukausi alkoi täällä vasta tänään ja se päättyy toukokuun puolivälissä. Opetushommani jatkuvat nyt kevään ajan ja opetan samaa opiskeluryhmää kuin syksylläkin mutta kurssin nimi on nyt Second Semester Finnish. Jatkan myös ranskan opiskelua ja toiseksi pakolliseksi kurssikseni olen valinnut kurssin nimeltä Introduction to Modern American Literature. Pääsen siis tutustumaan lähemmin jenkkikirjallisuuteen ja lukemaan muun muassa Ernest Hemingwayta ja Norman Maileria.

Huippua päästä taas arkeen!

The City of Angels

San Franciscon näkymät vaihtuivat viime viikolla enkelten kaupungin, Los Angelesin maisemiin. Ensivaikutelma Losista ei ollut aivan niin glamourinen kuin kuvitelmat Hollywoodista. Oli hienoa päästä keskellä talvea palmupuiden katveeseen mutta alkuun muutamat asiat ärsyttivät.

Ensinnäkin isoin ongelma minulle ja Claudialle oli liikkuminen. San Franciscossa olimme tottuneet kävelemään, mutta koska Losissa infrastruktuuri suosii vain autoja, jouduimme turvautumaan julkiseen liikenteeseen. Los Angelesin koko teki bussimatkustamisesta vaikeaa, koska reittejä oli niin monia ja niitä ajoivat useat bussiyhtiöt.

Jo majapaikkaamme pääseminen ensimmäisenä päivänä oli hankalaa. Keskustasta emme millään meinanneet saada bussia oikeaan osoitteeseen. Juna-aseman infotiskipalvelijat eivät tienneet mitään, bussikuskit tiuskivat eikä englanninkielisiä opasvihkosia ollut missään. Espanjankieliset opastukset eivät juuri auttaneet. Pääsimme onneksi lopulta päämääräämme ja liikkuminenkin helpottui vähän, kun käytin noin puolitoista tuntia aikaa tuijottaen Losin karttaa ja selaten bussi- ja metrosivustoja.

Kulkuongelmien lisäksi kaupungin ulkonäkö vaikutti Losin kehnoon ensivaikutelmaan. San Franciscon maisemat, arkkitehtuuri ja kauniit kadut olivat tehneet minuun vaikutuksen ja niihin verrattuna Los Angeles näytti suorastaan rähjäiseltä. Talot olivat rapistuneet paahtavan auringon alla ja kadunvarsilla lojui roskia ja kodittomia. Kaupunkia halkoivat savuiset, monikaistaiset moottoritiet, jotka puuroutuivat täysin viimeistään ruuhka-aikaan. Varsinkin pimeään aikaan Los Angelesin suuruus ja tuntemattomuus tekivät minut levottomaksi.

Reissun aikana vaikutelma Losista parani ja löysin myös kaupungin hyvät puolet. Ensinnäkin Los Angeles on hyvin eksoottinen kaupunki. Ilmapiirin, autoteiden ja Amerikan-lippujen perusteella tiesin olevani Jenkeissä mutta välillä olisin voinut vannoa tulleeni Meksikoon. Espanjaa kuuli kaikkialla ja monet liikkeet näyttivät olevan ensisijaisesti espanjankielisiä. Kaupungissa oli paljon vaikutteita myös esimerkiksi kiinalaisesta, korealaisesta ja afroamerikkalaisesta kulttuurista.

Toinen hieno asia Los Angelesissa oli Hollywood ja showbusiness-maailmaan tutustuminen. Olin onnekkaasti saanut liput Amerikan parhaan talk-show-tähden, Conanin, kuvauksiin Warner Bros studioille. Oli epätodellista päästä näkemään Conanin studio ja koko show’n väki ihkaelävänä. Harmi vain, että show’n loputtua meidät ohjattiin ulos studioalueelta, emmekä pääseet tutustumaan siihen enemmän. Seuraavana päivänä suuntasimmekin siksi Universal-studioille.

Universal Studios on puoliksi huvipuisto ja puoliksi toimiva kuvausalue. Olin vähän skeptinen huvipuistosta, koska pelkäsin sen olevan liian korni ja mauton. Loppujen lopuksi oli kuitenkin kieltämättä hauskaa muun muassa poseerata Shrekin kanssa  ja käydä Jurassic Park - ja Simpsonit-aiheisissa härveleissä. Studioilla pääsi myös tutustumaan itse kuvausstudioihin. Noin 50 minuutin kierroksella opas esitteli muun muassa Psyko-leffan kuvauspaikan sekä paljon muita ulkolavasteita, joita on käytetty ja käytetään edelleen elokuvissa, mainoksissa ja tv-sarjoissa. 

Jotkut lavasteet tuntuivat niin aidoilta, että tunsi tulleensa täysin toiseen paikkaan, ja varsinkin erikoistehoste-näytteet olivat myös vaikuttavia. Osa lavasteista, jotka elokuvissa näyttävät niin eläviltä ja suurilta, olivat luonnossa yllättävän pikkuisia ja tökerön näköisiä.

Pääsymaksu Universal-studioille oli aika kiskurihintainen (77 dollaria!) mutta kyllä rahalleen sai vastinettakin. Ainakin meiltä löytyi tarpeeksi lapsenmieltä pitää hauskaa. Meidän onneksemme olimme studioilla tammikuussa ja arkipäivänä, jolloin turisteja on varmasti vähiten liikkeellä. Pahimpaan sesonkiaikaan tuskin kannattaa lähteä tuhlaamaan aikaansa ja rahaansa jonoissa seisomiseen.

Studiotutustumisten lisäksi lempikohteeni Los Angelesissa oli sen naapurikaupunki Santa Monica. Ajelimme Santa Monicaan viimeisenä päivänä ja minusta kaupunki oli ihana. Keskusta oli täynnä kahviloita, kauppoja ja ihmisiä, toisin kuin Los Angelesin downtown, jonka ovat vallanneet lähinnä toimistot. Vielä upeampi oli Santa Monican pitkä hiekkaranta ja maisema Tyynenmeren ulapalle. Lempihetkiäni koko reissulla olikin se, kun seisoimme rannalla ja katsoimme auringon laskevan kauniisti meren taakse.

Ehkä kuuluisimman käyntikohteen jätimme viimeiseksi. Se oli tietenkin Hollywood Boulevard ja Walk of Fame. Tästäkin alueesta tykkäsin siksi, että siellä oli elämää, ihmisiä ja hienoja välkkyviä mainostauluja. Myös katuun upotetut kuuluisat tähdet oli kiva nähdä omin silmin, vaikka käveleminen ihmispaljoudessa oli vaikeaa, kun samalla yritti lukea tähtiin kirjoitettuja nimiä. Bulevardi muistutti vähän New Yorkin keskuskatuja, vaikka se olikin ehkä hieman vaatimattomampi.

Usein puhutaan losangelilaisesta tai kalifornialaisesta elämäntyylistä, joka on boheemia, trendikästä ja ehkä vähän pinnallistakin. Kyllä me tähänkin törmäsimme. Näimme Losissa paljon hyvinvoivia, hyvinpukeutuneita ja hyvännäköisiä ihmisiä. Itsekin leikimme cooleja losilaisia käymällä muun muassa raakaravintobaarissa ja keskustan Art Walkilla katselemassa taidegalleroita muiden siistien tyyppien kanssa.  Tutustuimme myös showbusiness-alan ihmisiin, jotka kertoivat, mitä Hollywood todella on ja droppailivat meidän mieliksi julkkiskavereidensa nimiäkin.

Toisaalta, Los Angeles on muutakin: mielenkiintoinen sekoitus erilaisia kulttuureita, vähemmän glamourisia mutta kodikkaita kaupunginosia ja hyvinkin maanläheistä ja yksinkertaista elämää eläviä ihmisiä. Kaupungissa on myös köyhyyttä, kurjuutta ja rumuutta, joka välillä lyö silmille kontrastina kaikelle showbusiness-säihkeelle. Hollywood-kukkuloilta ei vain riitä kartanoa kaikille.

Neljän päivän aikana emme vielä ehtineet nähdä läheskään kaikkea, mitä Los Angelesin kokoisella kaupungilla on annettavanaan. Niin lyhyen ajan perusteella on vaikea tehdä kovin suuria johtopäätöksiä, mutta tämän reissun perusteella en voisi ainakaan kuvitella koskaan asuvani Losissa. Se on vain liian iso ja levoton. Matkakohteena se kuitenkin on hieno kaupunki! Jos joskus vielä palaan Losiin, voisin tehdä matkan lämpimämpään vuodenaikaan ja kävisin loikoilemassa vaikkapa Venice Beachilla, joisin paljon kalifornialaista viiniä ja selaisin ne kaikki paikat, jotka tällä kertaa jäivät näkemättä.

P.S. Majoituksesta vielä sananen: Löysimme majapaikkamme netistä airbnb.com-sivustolta. Airbnb:ssä yksityisihmiset tarjoavat majoitusta omissa kämpissään hieman couchsurfing-tyyliin. Eri vaihtoehtoihin pystyy tutustumaan sivustolla helposti ja aiempien vierailijoiden arviot auttavat valitsemaan hyvän kohteen. Turvallisuuden tunnetta tuo se, että sivusto vaatii kirjautumisen sekä majapaikan tarjoajalta että sen pyytäjältä. Meidän kämppämme oli todella edullinen, sillä maksoimme vain 100 dollaria per henki neljältä yöltä. Hinta on varsin halpa, koska Los Angelesissa huonotkin motellit voivat maksaa saman verran yhdeltä yöltä ja hotellihinnat ovat moninkertaiset!   

Sunny San Francisco

On tammikuu ja muka huonoin aika matkustaa Kaliforniaan mutta sää täällä San Franciscossa on kuin morsian. Aurinko on paistanut täydeltä terältä ja lämpötila lähennellyt kahtakymmentä astetta. Suomen pikkupakkasten jälkeen tuntuu mukavan lämpimältä.

Käyn nyt ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain länsirannikolla mutta tämä on yksi paikka, jonka ehdottomasti olen halunnut nähdä Jenkeissä ollessani. Välillä tuntui, ettei matka tule tapahtumaan ollenkaan, koska oli vaikea löytää sopivaa aikaa ja matkakaveria. Yksin ei tehnyt mieli lähteä. Satuin kuitenkin juttusille erään itävaltalaisen Claudian kanssa, joka oli myös suunnittelemassa matkaa Kaliforniaan, ja päätimme lyödä hynttyyt yhteen. Claudian olin jo tavannut aiemmin New Yorkin orientaatiossa, koska hänkin on Jenkeissä kieliassistenttina.

Saavuin San Franciscoon lauantai-iltana. Matka Suomesta Jenkkeihin meni mutkitta mutta olin saapuessani rättiväsynyt, koska olin matkustanut reippaat 24 tuntia. Majoituin siis hetimmiten hostelliimme, Globetrotters Inniin, joka on osoittautunut todella mukavaksi. Hostelli sijaitsee aivan keskustassa ja se on uskomattoman halpa: vain 25 dollaria yöltä (sis. aamiaisen!). Minulla ja Claudialla on oma huone mutta keittiö ja suihkutilat jaetaan muiden asukkien kanssa. Eihän tämä mikään luksusmajoitus ole mutta eipä meiltä mitään myöskään puutu.

City by the Bay

Nyt on viimeinen iltamme San Franciscossa ja näinä kolmena päivänä olen ihastunut kovasti tähän kaupunkiin. San Fransisco on eloisa, kaunis, nuorekas ja hauska. Jyrkkiä, kapeita kaupunkikatuja reunustavat nätit, moniväriset talot, ja teillä risteilevät taksit, polkupyörät, vanhat bussit ja vieläkin perinteisemmät cable car -vaunut. Jo pelkästään keskusta on upea mutta sitä ympäröivät maisemat vasta hienoja ovatkin. San Franciscon lahti, Tyynenmeren ulappa, Golden Gate -silta sekä läheiset kukkulaiset saaret ja niemet ovat kaikki häikäiseviä. 

Tyynenmeri oli tyyni ja kaunis.

Golden Gate

Me olemme käyttäneet aikamme tehokkaasti kiertäen lähes kaikki mahdolliset turistinähtävyydet. Niitä ovat muun muassa Fisherman’s Wharf -satama (siellä erityisesti turisteille sunnattu Pier 39), keskusta ja Union Square, China Town, maailman mutkikkain katu eli Lombard Street, Golden Gate -silta ja Golden Gate Park, Alcatraz-vankilasaari, trendikäs Mission-kaupunginosa, homoystävällinen Castro -alue, kiva shoppailukatu Height sekä sanfranciscolaiselle suklaalle omistettu Ghirardelli Square. 

Voisin suositella näistä kohteista mitä vain. Itse tykästyin etenkin Height-kadun ja Mission Districtin tunnelmaan, kävelyreitteihin San Franciscon lahden rannoilla sekä kauniiseen Golden Gate Parkiin (samalla tavoin kuin New Yorkissa ihastuin Central Parkiin). Olen myös tykännyt keskustan jyrkistä kaduista, talojen arkkitehtuurista ja yleensäkin vilkkaasta downtown-meiningistä. Claudian lempikohde puolestaan oli China Town. Lisäksi Alcatraz oli mielenkiintoinen paikka ja sen historiaan pääsi elävästi tutustumaan laadukkaan audio-nauhan avulla. Tosin Alcatrazin pääsymaksu oli melko kallis (26 dollaria) ja saari oli nyt turistikauden ulkopuolellakin melko täynnä porukkaa. 

Kuuluisia sanfranciscolaisia kaupunkitaloja Alamo Squarella.

Pahamaineinen Alcatraz.

Chinatown iltavalaistuksessa.

Jos viitsii lähteä San Franciscon kaupungista poispäin, on myös paljon nähtävää. Esimerkiksi Muir Woods -niminen punapuumetsä on hieno paikka viettää aikaa luonnossa ja käveleskellä satametristen puiden suojassa. Sausaliton pikkukaupunki on puolestaan nätti ja idyllinen, vaikka myönnettäköön, että se on myös hieman turistirysä. Muir Woods ei ollut aivan niin täynnä turisteja mutta odotin punapuilta ehkä enemmän mittaa. 

Muir Woodsin punapuita, jotka ei mahtunut kokonaan kuvaan.

Kävimme Muir Woodsissa ja Sausalitossa SuperSightseeing Toursin -järjestämän päiväretken kautta. Jos on menossa San Fransiscoon, suosittelen katsastamaan tämän toimiston tarjontaa. Löysin retken netistä sivulta www.sanfrancisco.com.  Palvelu oli hyvää, näimme paljon maisemia ja kuljettaja kertoili mukavia juttuja. Jos ei halua tuhlata valmisretkiin, voi myös vuokrata pyörän ja lähteä kiertelemään teitä ihan itsekseen. 

Ravintoloita löytyy San Franciscosta paljon ja erityisesti kalaruokia kannattaa kokeilla. Paikallinen erikoisuus on clam showder -keitto, joka oli kieltämättä ihan hyvää. Liikkuminen täällä on melko helppoa. Kävellen pääsee helposti paikasta toiseen ja jos ei jaksa tallustella, voi hypätä bussiin tai cable car -vaunuun tai pidempiä reissuja varten voi käyttää BART-junaa (Bay Area Rapid Transit). Jos aikoo kävellä, kannattaa kuitenkin miettiä reitti etukäteen eikä lähteä toikkaroimaan vieraille alueille varsinkaan pimeään aikaan. Me eksyimme sellaiseen naapurustoon, jossa pari nuorta blondityttöä erottuivat joukosta vähän liiankin kirkkaasti. Väärään päivänaikaan olisi voinut tulla tukalat oltavat. 

Suosittelen ehdottomasti käymään San Franciscossa. Upea kaupunki! Rakastuin New Yorkiin elokuussa mutta sanoisin, että San Francisco taitaa olla jopa parempi. Siinä on vain jotain todella viehättävää. Huomenna vuorossa Los Angeles! Katsotaan, onnistuuko se hurmaamaan minut yhtä hyvin.

Heippa Suomi, vielä hetkeksi

Olen viettänyt pari viikkoa Oulussa kotimaisemissa akkuja lataillen ja joulua fiilistellen. Täällä ollessani huomasin vasta todella, kuinka ikävä minulla oikeastaan olikin kotiin. Madisonissa olin jo niin unohtunut rutiineihini, etten aina edes huomannut sitä. Täällä Oulussa on ollut ihanaa nähdä tuttuja paikkoja ja etenkin ihmisiä. Jopa pimeät päivät ja lumi ovat tuntuneet jotenkin taianomaisilta. 

Maisema kotitalon parvekkeelta 26. joulukuuta kello 12.45.

 

Pian lähden takaisin uusiin seikkailuihin valtameren takana. On hienoa päästä vielä jatkamaan vaihtovuotta, koska on edelleen paljon opittavaa. Toisaalta tiedän myös, että minulle tulee niin suunnaton ikävä, etteivät naamakirja, irkkailu ja vanhat kunnon kirjeetkään voi sitä täysin tukahduttaa. Täytyy siis käyttää seuraavat viisi kuukautta mahdollisimman tehokkaasti hyväkseni, jotta se olisi kaipuun arvoista.

Huomenna reissu jatkuu ja lähden valloittamaan valtojen länsirannikkoa. Ensin kutsuu San Francisco ja ensi viikolla Los Angeles! Niistä sitten raporttia myöhemmin.