True Americana

Amerikka on hampurilaisia, cowboy-hattuja, isoja autoja, tähtilippuja ja country-musiikkia. Kliseistä, eikö? Kieltämättä, mutta kaikki nämä löytyy ainakin yhdestä paikasta: Wisconsin State Fairilta!

State Fair on tapahtuma, jossa esitellään osavaltion elinkeinoja, syödään, juodaan ja pidetään hauskaa. Tapahtuma muistuttaa Pohjois-Suomen messuja mutta nämä festarit on tietenkin jenkkimittakaavassa. Wisconsin State Fair järjestetään vuosittain Milwaukeessa, noin tunnin ajomatkan päässä Madisonista. Lähdin siis lauantaina pienelle road tripille vuokraisännän, hänen aussikaverinsa ja uuden taiwanilaisen kämppikseni kanssa.

Osasin odottaa, että State Fairiltä löytyisi melkoista jenkkimeininkiä mutta tämä oli kyllä täyttä, puhdasveristä Americanaa: tivolilaitteita, hampurilaisia, uppopaistettua juustoa, bbq-ruokaa, olutta, maaseudun tuoksuja, eläinnäyttelyitä, Sweet Home Alabamaa, hevoskilpailuja ja kansallishenkeä! Ennen kuin tuomitsette koko tapahtuman naurettavaksi punaniskaisuuden huipentumaksi, antakaa minun kuitenkin sanoa: Kaikessa korniudessaankin State Fair oli kokemisen arvoinen ja aidosti hauska tapahtuma! Tunnelma alueella oli lämminhenkinen ja kävijät nauttivat olostaan. Samalla tavalla kai nautin itsekin silloin tällöin kliseisistä suomalaisista yleisötapahtumista ja kuluneista iskelmäbiiseistä. Ylenpalttisesta kulutusjuhlasta ja suonet tukkivasta ruuasta voi tietenkin olla montaa mieltä mutta ainakin ihmiset osasivat vilpittömästi pitää hauskaa!

Tässä parhaita paloja kuvina:

Hello Wisconsin!

Kotimaan kamara jäi taakse jo toista viikkoa sitten mutta blogi on ollut hiirenhiljainen. En kuitenkaan ole ollut kirjoittamatta laiskuuttani vaan olen ollut kiireinen ihmetellessäni uutta manteretta eikä minulla sitä paitsi ole ollut käytössäni tietokonetta. Kahden viikon aikana olen ehtinyt nähdä ja kokea niin paljon, että sitä on vaikea tiivistää yhteen blogitekstiin. Kirjoitan siis kahdessa erässä ja kronologiaa uhmaten kerron ensimmäiseksi ensitunnelmista Madisonissa ja vasta sen jälkeen New Yorkista.

Madisoniin saavuin sunnuntai-iltapäivänä moottoritietä pitkin. Lensin New Yorkista Chicagoon ja jatkoin matkaa Madisoniin bussilla, jotta voisin tutustua ymparöivään seutuun. Olin kuullut, että Wisconsinia kutsutaan nimella Dairy State ja että osavaltio on varsin maaseutuvaltaista, joten pelkäsin hieman, että vietän seuraavat kymmenen kuukautta jossakin hikisellä landella. Moottoritien laidalta käsin ihastuin kuitenkin seutuun heti. Ikkunasta näkyi peltoja, niittyjä, metsiä ja kauniita kukkuloita. Ruoho ja puiden lehdet vaikuttivat paljon vihreämmilta kuin Suomessa koskaan.


Bussimatka Madisoniin kesti kolmisen tuntia. Bussin lähestyessä Madisonia seutu muuttui urbaanimmaksi. Saapuessani Madisoniin oli helteistä ja aurinkoista ja kaupunki näytti kauniilta. Ihme kyllä, tuntui melkein samalta kuin silloin kun saavun matkoilta takaisin Ouluun.

Ensimmäinen viikko Madisonissa on kulunut tutustuen kaupunkiin. Vuokraisäntäni vei minut syömään heti samana iltana kun saavuin. Käveleskelimme iltahämärässä kaupungin keskuskadulla, State Streetilla, jota reunusti ihania etnisiä ja amerikkalaisia ravintoloita, baareja ja kahviloita. Kaupunki vaikutti heti ensisilmäyksellä eloisalta, nuorekkaalta ja ihmisläheiseltä eikä ihmekään, sillä Wisconsinin yliopistossa Madisonissa on yli 42 000 opiskelijaa (vrt. Oulussa 16 000).

Yliopiston kampusalue kattaa suuren osan Madisonin keskustasta ja Mendota-järven rannasta. Kampuksella on valtava määrä rakennuksia, jonne eri laitokset sijoittuvat. Minun työpaikkani eli skandinavistiikan laitos sijaitsee kaupungin toiseksi korkeimmassa rakennuksessa. Kolmannentoista kerroksen toimistostani avautuvat maisemat koko Madisonin yli.

Ensimmäisellä viikolla olen myös tehnyt pesääni uudessa asunnossani. Kämppäni on huone omakotitalosta, joka sijaitsee vilkkaan tien varrella muutaman kilometrin päässä keskustasta ja kampuksesta. Huoneessa on kaikki mitä voisi tarvita: kaukosäädettävä sänky, työpöytä, vaatekaappi, ilmastointi ja kauniit puulattiat. Talossa asuu minun lisäkseni neljä muuta asukasta, joista suurin osa tosin ei ole vielä saapunut.

Vuokraisäntäni, keski-ikäinen mies asuu alakerrassa. Hän on ollut uskomattoman avulias. Hän kutsuu minua prinsessaksi ja hemmottelee minut piloille käyttämällä minua ostoksilla ja kierrättämällä kaupungissa. Hän ei kuitenkaan ole lainkaan niljakkaan setämäinen mutta kieltämattä hieman kahjo. Hän muun muassa hamstraa alennuskuponkeja ja sanoo voivansa silloin tällöin ennustaa tulevaisuutta. Hän ei suhtaudu mihinkään oikein vakavasti ja siksi hän on oikeastaan aivan hervottoman hauskaa seuraa.

Asiat ovat siis hyvin. Viihdyn Madisonissa ja olen jo esimerkiksi käynyt ostoskeskuksissa, syönyt Burger Kingissä, juonut wisconsinlaista olutta, jumittanut pyörälläni autojen keskellä iltapäivän ruuhkassa, kuunnellut countryä ja lukenut paikallislehtiä. Amerikassa oleminen on tavallaan helppoa, koska kulttuuri ei eroa suunnattomasti suomalaisesta ja kieli on tuttu. Toisaalta on paljon pieniä asioita, jotka pistävät silmään. Esimerkiksi annoskoot täällä ovat vähintään puolitoistakertaisia suomalaisiin verrattuna, liikennevaloissa joutuu odottelemaan ikuisuuden, talot näyttävät samalta kuin Simsissä, prepaid-sim-kortteja on mahdotonta ostaa ja joka paikka on ilmastoitu turhankin viileäksi.

En ole vielä kokenut mitään kulttuurishokiksi tunnistettavaa olotilaa mutta silti ajoittain ikävöin kaikkia kavereitani ja perhettä. Ajattelen läheisiä ihmisiä useita kertoja päivässä ja mietin, mitä heille kuuluu. Näen heistä myös unia ja joskus luulen näkeväni tuttuja kadulla. Teen myos asioita, jotka muistuttavat minua ystävistäni. Se on kai jonkinlainen selviytymismekanismi ennen kuin elämä täällä rutinoituu ja saan uusia ystäviä.

Joskus koen itseni vieraaksi. Minusta tuntuu, että ihmiset huomaavat, etten kuulu joukkoon. Ehkä pukeudun eri tavalla tai käyttäydyn jotenkin oudosti. Toki vierauteni paljastuu viimeistään silloin, kun alan räpsiä kuvia tai unohdan kassalla, minkä arvoinen mikäkin kolikko on. Kielikin on ajoittain yllättävän vaikeaa. En aina ymmärrä, mitä ihmiset sanovat, koska he puhuvat liian nopeasti tai käyttävät paikallisia ilmauksia. Joskus en edes huomaa, että minulle puhutaan, koska olen niin omissa ajatuksissani ihmettelemässä, mitä ympärilläni näkyy.

Tavallaan tämä ihmetteleminen ja ikävöiminen on kuitenkin aika kivaa. On ihanaa huomata, kuinka paljon arvostaa tuttuja asioita ja toisaalta kuinka paljon uusia ja kummallisia asioita voikaan tulla vastaan. Sain toissapäivänä myös osuvan ennustuksen viisailta kiinalaisilta: "All happiness is in the mind."

Kun on lähdön aika…

Viimeiset hetket Oulussa ovat käsillä. Maanantaina jätän Suomen maisemat taakse ja lähden ensimmäistä kertaa asumaan kotikaupunkini ulkopuolelle. Kohteena on Yhdysvallat – maa, josta kaikki ovat kuulleet paljon mutta josta minulla ainakaan ei ole omakohtaisia kokemuksia.

Matka alkaa 1. elokuuta lennolla Helsingistä New Yorkiin, jossa osallistun vieraiden kielten opettaja-avustajien orientaatioon ja tutustun viikon ajan maailman kuuluisimpaan kaupunkiin. Vaikka aika ei riitä edes raapaisemaan pintaa, haluan jatkaa pian matkaa varsinaiseen päämäärääni. Sunnuntaina 7. elokuuta lähden siis uuteen kotiini, Madisoniin. Siellä aion viettää seuraavat kymmenen kuukautta elämästäni.

Jo pelkkä tulevan vuoden suunnittelu on ollut jännittävä kokemus. Valmistautuminen Amerikkaan lähtöön alkoi noin yhdeksän kuukautta sitten, jolloin päätin hakea Fulbright Centerin tarjoamaan Finnish Language Teaching Assistant -ohjelmaan. Monta kuukautta kestävän prosessin aikana rämmin läpi hakemuksista, haastatteluista, Helsingin-reissuista ja lukemattomista lomakkeista. Lähestyvä vaihtovuosi pyöri mielessä koko talven ja kevään mutta lähtö tuntui vielä kaukaiselta. Toukokuun jälkeen todellisuus kuitenkin iski. Kesän alusta lähtien en ole juuri voinut muuta ajatellakaan kuin lähestyvää Fulbright-vuotta.

Etenkin muutama viikko sitten Madisoniin lähtö pyöri mielessä jatkuvasti. Iltaisin jäin usein miettimään tulevaa vuotta ja tahallani annoin perhosten lepattaa vatsanpohjassa. Menin sänkyyn makaamaan ja aloin pohtimalla pohtia, mitä kaikkea uutta voi tapahtua. Nukkumisesta ei tullut juuri mitään, koska valoisat kesäyöt vain yllyttivät mielen levotonta poukkoilua. Mietin, millaisia ihmisiä tapaan, mitä ruokaa syön, millaisia vaatteita löydän ja miten pärjään työssäni. Koneella ollessani eksyin vähän väliä tarkistamaan Madisonin säätä tai tuoreimpia uutisia ja etsimään kuvia. Unissani olin jo Madisonissa. Jännityksen tunne tuntui ihanalta. Välillä hirvitti niin, että melkein itketti, mutta siitäkin huolimatta halusin vain rypeä pelon ja innostuksen tunteessa.

Nyt viimeisten päivien aikana mieleni on jo täysin turta pelonsekaisesta odotuksesta. Olo on kuin jonkinlaisessa välitilassa, koska olen edelleen kotona mutta ajatukset pyörivät jo Atlantin toisella puolella. Hetkessä eläminen on vaikeaa, kun odottaa jotain näin kärsimättömästi. En enää pysty ajattelemaan lähtemistä yhtä intensiivisesti kuin vielä muutama viikko sitten. Suhtaudun tulevaan vuoteen jopa oudon rauhallisesti, ikään kuin olisin torjunut sen mielestäni. Edes jäähyväiset rakkaille ystäville, kotikaupungille ja asunnolle eivät juuri ole onnistuneet horjuttamaan tyyneyttäni. Ehkä en enää uskalla tuntea jännitystä tai pelkoa, koska se voisi käydä ylivoimaiseksi. Lähtö on tullut liian lähelle, aivan liian todelliseksi. Tai ehkä vain olen valmis.

Tiedän ainakin, etten epäröi lähtemistä lainkaan. Oikeastaan en ole edes erityisen huolissani siitä, miten selviän. Luotan kyllä siihen, että pärjään omin voimin. Koti-ikävä tulee väistämättä mutta toisaalta Ouluun jääminen on mahdoton ajatus. Olen valmistautunut lähtöön niin hyvin kuin olen voinut ja todellakin tahdon lähteä. Haluan nähdä ja tehdä asioita, joita en ole ennen kokenut. Haluan oppia tuntemaan paremmin itseni ja amerikkalaisen kulttuurin. Toivon, että saan unohtumattomia kokemuksia, jotka vahvistavat minua ja joita arvostan vielä vuosienkin päästä.

Joidenkin mielestä pelottavinta vaihtoon lähtemisessä on se, että kaikki muuttuu sillä aikaa, kun he ovat poissa. Minua sen sijaan pelottaa se, ettei mikään muutu. Lähteminen tuntuu niin suurelta asialta, että olisi kauheaa, jos sen jälkeen kaikki olisi niin kuin aina ennenkin. Palatessani haluan nähdä ja kuulla, mitä kaikkea Oululle ja ystävilleni on tapahtunut vuoden aikana. Itsekään en halua olla täysin samanlainen kuin nyt. Sen sijaan odotan, että ajalla Yhdysvalloissa on jotain oikeaa merkitystä elämälleni ja siihen, millainen ihminen olen. Onko se liikaa toivottu?