Giving thanks

Tänään morning after alkoi lyhyillä yöunilla mutta kiitollisella mielellä ja hyvin ruokittuna. Eilen juhlimme ystävien kesken kiitospäivää, jota vietetään Amerikassa vuosittain marraskuun neljätenä torstaina. Juhla on kunnianosoitus Amerikan alkuasukkaille, jotka Uuden Mantereen valloituksen alkuaikoihin opettivat uusavuttomille eurooppalaisille selviytymistaitoja ja tarjosivat ruokaa. 

Minä olin niin innoissani kiitospäivästä ja pitkästä viikonlopusta, että päätin viettää kiitospäivää pitkän kaavan mukaan ja tehdä ihan kunnolla ruokaa. Koettelin siis kulinaarisia kykyjäni valmistamalla mahdollisimman perinteisiä kiitospäiväruokia. Tässäpä reseptit ja muutamia prosessikuvia:

Cranberry-Apple Stuffing

Kiitospäivän kuningas on tietenkin kalkkuna. Minun ei kaikeksi onneksi tarvinnut huolehtia sen paistamisesta mutta sen sijaan päätin tehdä kalkkunalle perinteisen amerikkalaisen täytteen. En ollut koskaan edes syönyt stuffingia mutta reseptien perusteella sen tekeminen vaikutti suhteellisen yksinkertaiselta. Lopputulos oli kuulemma aivan aidon makuinen (vaikka täytettä ei koskaan edes tungettu kalkkunan sisään vaan syötiin sellaisenaan lisukkeena). 

5 dl kuutioitua vaaleaa leipää

1 silputtu sipuli

2 dl pilkottua selleriä

2 dl pilkottua vihreää paprikaa

2 kuutioitua omenaa

desi kuivattuja karpaloita

yrttejä ja mausteita (timjamia, basilikaa, valkosipulia...)

reilu 2 desiä kanalientä

1 muna

voita paistamiseen

Kuivata leipäpalat kuumassa uunissa noin 10 minuuttia.  Paahda leipäpaloja pannulla tilkassa öljyä tai voita ja anna ruskistua hieman. Siirrä toiseen astiaan. Kuullota pannulla sipuli, selleri, paprika. Kypsennä noin 10-15 minuuttia. Ensimmäisen viiden minuutin jälkeen lisää kuutioitu omena.

Sekoita leipäpalojen joukkoon muna ja kostuta seos kanaliemellä. Lisää sipuli-selleri-paprika-omena-seos. Kaada uunivuokaan ja paista 180 asteessa noin 35-40 minuuttia.

Cranberry Sauce

Toinen välttämätön lisuke kalkkunalle on karpalokastike (tai karpalohillo). Olin kuullut tästä hillosta hieman kyseenalaisia arvioita. Ilmeisesti se ostetaan useimmiten säilykkeenä ja se muistuttaa lähinnä löllyvää, vaaleanpunaista liivatemakkaraa. Harmi, etteivät kaikki tajua, kuinka helposti ja hyvin sen voi tehdä itse.

pari kourallista tuoreita karpaloita

kourallinen tuoreita vadelmia

2 dl itsepuristettua appelsiinimehua

reilu 2 dl sokeria

Kuumenna appeliisimehu ja liuota sokeri joukkoon. Lisää karpalot ja vadelmat ja keitä miedolla lämmöllä 10-15 minuuttia, kunnes karpalot poksahtelevat auki. Kastike sakenee jäähtyessään.

Ham Quiche

Kalkkunan lisäksi kiitospäivänä on usein tapana syödä kinkkua. Halusin siis tehdä jotain siitäkin, joten pyöräytin perinteisen kinkkupiirakan. Se ei välttämättä ole mitenkään perinteinen kiitospäiväruoka mutta aivan hyvää kuitenkin. Jätän tämän reseptin kirjoittamatta, koska tämä löytyy niin helposti monelta suomalaiselta reseptisivustolta. 

Pumpkin Cheesecake

Kunnon ateriahan ei koskaan ole täydellinen ilman jälkiruokaa. Sellaisen halusin ehdottomasti tehdä, koska tykkään tosi paljon leipomisesta ja olen erityisesti heikkona jälkiruokiin. Kurpitsakeksejä olen jo tehnyt aiemmin mutta tällä kertaa tein kurpitsajuustokakun. Syntisen hyväähän siitä tietenkin tuli.

Pohja:

grahamkeksimuruja

ruokalusikallinen sokeria

sulaa voita

Täyte:

400 g tuorejuustoa

purkki kurpitsasosetta, n. 2 dl

4 munaa

2 ½ dl sokeria

1 rkl vaniljauutetta

1 ½ tl kanelia

¼ tl muskottia

¼ tl jauhettua neilikkaa

Sekoita pohjan ainekset yhteen ja painele pohja piirakkavuokaan. Laita jääkaappiin siilä välin, kun valmistat täytteen. Vatkaa täytteen ainekset yhteen ja kaada pohjan päälle vuokaan. Paista 180 asteessa noin tunti, kunnes reunat ovat hyytyneet mutta piirakan keskusta liikkuu vielä hieman. Laita uuni pois päältä ja jätä piirakka uuniin toiseksi tunniksi. Tämän jälkeen anna jäähtyä ja nosta jääkaappiin noin neljäksi tunniksi.

Näiden ruokien lisäksi kiitospäiväpöydässämme oli salaattia, juustoja, korealaista Ddok-bok-eeta, pinaatti-artisokkanyyttejä, katkarapukeittoa ja tietenkin kalkkuna. Ruoka oli mahdottoman hyvää. Menu kunnioitti perinteitä mutta muuten kiitospäivämme ei ehkä ollut aivan periamerikkalainen. Kuuntelimme muun muassa reggaeta, leikimme kengurupehmolelulla ja koristelimme joulukuusen. Ilta onnistui kaikin puolin mukavasti. En siis voi muuta sanoa kuin kiitos elämä!

Talven tuloa

Tänne puolelle maailmaa on hiljalleen tulossa talvi. Ensimmäinen lumi-, räntä-, rae-, vesisademyrky tuli muutama viikko sitten mutta muuten lumipeite vielä viipyilee. Pakkasia sentään on ollut ja aamuisin on aina hieman vilpoisaa lähteä pyöräilemään kampusta kohti. Sentään ei ole niin pimeää kuin marraskuisessa Suomessa. Päivät ovat valoisia mutta illat ovat täälläkin synkkiä, koska lunta ei ole maassa ja kadut ovat valaistu vain paikoitellen ja silloinkin himmeästi.

Jouluun on enää reilu kuukausi ja pikkuhiljaa sen lähestyminen alkaa näkyä. Kaupat keräävät joulukarkit, koristeet ja lahjaehdotukset esille ja jouluvaloja ilmestyy  pihoihin. Odotin, että joulumeiningit alkaisivat täällä jo aiemmin mutta luultavasti jouluun siirtymistä hidasti se, että Halloween täytyi ensin hoitaa pois alta. Joulunodotus alkaakin oikeastaan vasta tämän viikon lopulla, koska ensin täällä juhlitaan kiitospäivää tänä torstaina.

Olen jo aivan mielissäni kiitospäivän tulosta, koska se on niin periamerikkalainen juhla, josta minulla ei ole entuudestaan kokemusta. Ilmeisesti kuitenkin siinä on jotain samaa kuin joulussa: syödään paljon ja ollaan yhdessä perheen kanssa. Minäkin olen täällä täkäläisen perheeni kanssa: kämppisten,  vuokraisännän ja lähimpien kavereiden kanssa järkkäämme oikean kiitospäiväillallisen kalkkunoineen kaikkineen. 

Kiitospäivän vuoksi meillä on nyt vain kolmen päivän työviikko ja sitten viiden päivän viikonloppu. Huomenna keskiviikkona Madison todennäköisesti tyhjenee opiskelijoista, jotka matkustavat perheidensä luokse tai lähtevät kaupunkilomalle esimerkiksi Chicagoon. Loma lienee kaikille tervetullut. Tänään ranskan kielen opettajamme ennakoi, ettei kukaan jaksaisi enää opiskella ja hän vihjasikin meille: ”Minulla ei ole valtuuksia peruuttaa oppituntia mutta jos kukaan ei tule luennolle, ei sellaista myöskään pidetä. Ymmärrättehän?” Minä kuitenkin päätin vaatia opiskelijoita raahaamaan itsensä paikalle vielä huomennakin.

Kirjoittelen myöhemmin siitä, miten kiitospäivä sujui, kunhan saan ruuat sulateltua. Sitten onkin enää viimeiset rutistukset jäljellä tätä lukukautta. Suomen kurssi loppuu joulukuun puolivälissä ja lähden sitten suorilta käsin Washingtoniin Fulbright FLTA-konferenssiin ja siitä edelleen Suomeen viettämään joulua! Näillä näkymin matkustelu saattaa jatkua tammikuun puolella Kalifornian maisemissa...

Amerikka - kertakäyttömaa

Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen Amerikasta? Ehkä politiikka, sota ja aseet, tähtilippu tai Hollywood? Tai suurella todennäköisyydellä jokin näistä: MacDonald’s, Wal-Mart, Starbucks, Coca-Cola, General Motors tai oikeastaan mikä tahansa jenkkiläinen suuryhtiö, joka on parhaimmillaan tunnettu maailman joka kolkassa. Näistä yrityksistä on viimeisten vuosikymmenten aikana muodostunut Amerikan symboleja ja samalla amerikkalaisista on tullut kulutushedonisteja vertaansa vailla.

Kuluttaminen on yksi monien amerikkalaisten lempiharrastuksista (ainakin niiden, joilla siihen on edellytykset). Sen todistaa varsinkin ostoskeskusten määrä. Kaupungin laidat ja moottoriteiden varret ovat täynnä massiivisia kauppakeskittymiä, jotka levittäytyvät niin suurelle alueelle, ettei niitä pysty edes hahmottamaan. Madisonissa suurimpia kauppakeskittymiä ovat West Towne ja East Towne Mall, jotka on pystytetty jonnekin lähiöalueille, minne minä autottomana en edes kovin helposti pääse. 

Näissä kauppakeskittymissä majailee iso liuta jenkkiyrityksiä ja -ketjuja, jotka ovat suomalaisillekin tuttuja, vaikkeivat ne edes toimi Suomessa. Tällaisia ovat esimerkiksi Wal-Mart, Taco Bell, Olive Garden, Best Buy ja Home Depot. Täällä noita ketjuja näkyy joka puolella ja niiden lisäksi on liuta muita, joista en ollut aiemmin kuullut. Suosittu pikaruokaketju on esimerkiksi Culver’s ja isoja kauppaketjuja puolestaan Copps, HyVee, Menards ja Woodman’s. Suurimmat  ketjut löytyvät yleensä jokaisesta kauppakeskittymästä. Ostoskeskuksista mahtavin lienee Minnesotassa sijaitseva Mall of America: ostoskeskus, jossa on yli 500 liikettä ja lähes kaksikymmentätuhatta parkkipaikkaa sekä tietenkin yöpymismahdollisuus niille, jotka tulevat ostoskeskukseen viettämään viikonloppulomansa. 

Toinen amerikkalaisen kulutuskulttuurin todiste on mainonta. Televisiostani näkyy satoja kanavia mutta harvoin jaksan katsoa niitä viittä minuuttia pidempään. Lopulta hajoan aina siihen, että ohjelmat paloitellaan osiin loputtomilla mainoskatkoilla ja mitä älyvapaammilla mainoksilla. Suomen Dna-mainokset eivät ole mitään täkälaiseen touhuun verrattuna. Lempimainokseni tällä hetkellä on Hupy and Abraham -lakifirman mainos, joka on kauheudessaan jo huvittava. Mainosta tähdittää itse William Shatner ja mainoksen loppuslogan kiteyttää niin paljon Amerikkaa: “Hupy and Abraham - they’ll fight to get you every penny you deserve.” Raastuvassa siis tavataan!

Ostoskeskukset, mainokset ja amerikkalaiset kulutustottumukset yleensäkin kertovat siitä, kuinka tärkeitä menestyksen symboleja raha ja materia ovat. Kuluttaminen on hyvinvointia: tuotteet tuovat tyydytystä ja ostopäätökset määrittävät, millainen ihminen on muiden silmissä ja omissa mielikuvissa. Omistaminen on kivaa. Esimerkiksi vuokraisäntäni on tyypillinen hamstraaja. Hän kirjaimellisesti täyttää talonsa tavaroilla, joita hän ei koskaan käytä tai tarvitse. Hän ei vain kykene vastustamaan hyvää kauppaa: jos jokin on halpaa, se täytyy ostaa. Kämppikseni puolestaan on kertonut, että hänen suurin haaveensa elämässä on olla rikas ja siksi hän tekee pitkää päivää pankissa ja vapaa-ajallaan harrastaa rahojensa sijoittamista.

Olen huolestunut tätä maata riivaavasta shoppailumaniasta erityisesti yhden syyn vuoksi: minne tämä kaikki tavara menee? Olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka helposti ihmiset vain ostavat ja sitten heittävät pois. Mekin kannamme viikottain hirveästi roskaa ulos soluasunnostamme ja sama tapahtuu jokaikisessä talossa ympäri tätä valtavaa maata. Kierrätys täällä toimii joten kuten. Hyvä puoli on se, että kierrätysjätteet kerätään kaikki yhteen ja ne lajitellaan vasta kierrätyslaitoksella, mikä tekee kierrättämisen helpoksi. Toisaalta se, mitä kierrätykseen voi laittaa on kovin rajoitettua. Kierrätysastiaan ei kuulemma saisi laittaa esimerkiksi take-away-kahvimukeja eikä mikroruoka-asioita eli juuri niitä asioita, joita jotkut amerikkalaiset heittävät roskiin jokaikinen päivä. 

Kun tavaran roskiinheittämisestä tulee tapa, ei sen seurauksia edes ajattele. Kun jokin on dumpattu pois näkyvistä, on se myös pois mielestä. Kämppikseni esimerkiksi ei jaksa tehdä tiskejä, joten hän käyttää vain ja ainoastaan kertakäyttöastioita. En ole kehdannut kysyä, ajatteleko hän ollenkaan, kuinka paljon turhaa roskaa hän tällä tavalla tuottaa. En viitsisi esittää pyhimystä, kun heitän itsekin ihan liikaa roskiin aivan huoletta ja kannan kaupasta uutta roskaa sisään. 

Äänensävyni on ehkä kriittinen, vaikka olen kulutushedonisti ihan siinä missä muutkin. Minulla on aina päässäni lista asioista, joita haluan seuraavaksi ostaa, ja vaikka kuinka ostaisin, lista ei ikinä tyhjene. Aina löytyy jokin uusi tarve tai pikemminkin mielihalu. Minä myös tykkään shoppailusta. Arvatkaa mitä ikävöin Suomesta? Lähikauppaani Kaijonharjussa, keskustan Stockmannia sekä Kaakkurin Citymarketia ja Teboilia.

Ei kuitenkaan vain huonoa ilman jotain hyvääkin. Vaikka ihmiset yleensä haluavat ostaa kaiken uutena, täällä Madisonissa on kuitenkin melko hyvä käytetyn tavaran kierto. Tunnustan, että Suomessa ollessani olen tuskin koskaan käynyt kirppareilla, koska ne ovat tuntuneet jotenkin rähjäisiltä. Täällä sen sijaan olen ostanut kaikki vaatteeni käytettyinä, koska kaupungista löytyy useitakin hyviä ja laadukkaita käytetyn tavaran vaatekauppoja ja myös levykauppoja. Myös amerikkalainen osta-myy-sivusto Craigslist on toimiva tapa laittaa omat tavarat kiertoon ja löytää hyviä tavaroita kohtuuhintaan.

Ei siinä ole mitään väärää, että arvostaa tuotteita, jotka ovat laadukkaita, hyödyllisiä tai joilla on jotain henkilökohtaista arvoa. Ehkä me kuitenkin hyväksymme liian helposti sen, että tuotteet ovat huonolaatuisia eikä niitä rakenneta kestämään. Joskus tavarat on valmistettu niin heikosti, ettei niitä edes pysty myymään eteenpäin. Tämän lisäksi markkinoilla on myös valtavat määrät muka erilaisia tuotteita, joita oikeasti erottaa vain brändi. Mielikuvilla ja erilaisilla markkinointikikoilla onnistutaan lisäämään arvoa aivan turhanpäiväisiin tuotteisiin.

Tämänhetkinen kulutus- ja saastutustahti on melko huolestuttava. Jenkeissä olen huomannut tämän aiempaa paremmin, mutta toisaalta ongelma koskee aivan yhtä paljon Suomea. Sielläkin rakennetaan yhä enemmän isoja peltomarketteja, käydään turistilomalla Tuurin ”kyläkaupassa” ja mennään sekaisin Hulluista Päivistä. Ei ostaminen ole moraalisesti tai periaatteellisesti väärin mutta ei olisi pahitteeksi miettiä hieman omia standardejaan ja materianhimoaan. Voisin itsekin yrittää.

Tässä vielä linkki videonpätkään, jossa on aika osuvasti selitetty amerikkalaista (ja suomalaista?) kulutuskulttuuria: http://www.youtube.com/watch?v=gLBE5QAYXp8. Kyseessä on Annie Leonardin Story of Stuff. Suosittelen katsomaan sisällön puolesta mutta video on myös malliesimerkki jenkkiläisestä opetuspuheesta: erittäin selkeää ja hyvin jaksoteltua mutta samalla jotenkin niin raivostuttavan lapsellista, että aivot vuotaa verta.

Go Badgers! On Wisconsin!

Must... write... in... blog... Pahoitteluni siitä, ettei päivityksiä tule tiheämpään. Asiaa varmasti olisi mutta työ- ja opiskeluväsymys meinaavat aiheuttaa akuuttia kirjoitusblokkia. Tekstejä on työn alla mutta ne etenevät kovin nihkeästi. Tässä kuitenkin tunnelmia viime viikonlopulta, jolloin onnistuin toteuttamaan pitkäaikaisen aikomuksen ja ehdin käydä ihkaoikeassa jenkkifutispelissä ennen yliopistofutiskauden päättymistä.  

(Penkki)urheilu otetaan täällä WI:ssä vakavasti. Suomalainen jääkiekkofanitus maailmanmestaruuksien loppupelien aikaan vetää suurin piirtein vertoja sille, miten kovasti täällä jaksetaan hurmioitua peleistä. Suomessa maailmanmestaruus on osa kansallista yhteisyyttä; täällä sen sijaan jokainen peli on mahdollisuus pönkittää osavaltioidenteettiä. Screw Illinois, Iowa, Minnesota and Michigan! Kunnon wisconsilainen kannustaa kotijoukkueensa voittoon ja kuvio on sama muissakin osavaltiossa.

Camp Randall Stadium.

Suosituimpia lajeja tällä suunnalla ovat amerikkalainen jalkapallo ja pesäpallo. Osavaltion kovimmat joukkueet ovat Green Bayn futisjoukkue Packers ja Milwaukeen pesäpallojoukkue Brewers, jotka molemmat pelaavat kansallisesti korkeimmassa liigassa. Madisonissa eri urheilulajien kovimmat joukkueet kantavat nimeä Badgers eli Mäyrät. Kuuluisin ja menestyksekkäin näistä on jenkkifutisjoukkue, joka pelaa yliopistosarjassa ja joka on tällä hetkellä yksi kovimmin rankatuista joukkueista koko maassa. 

Wisconsin Badgers score!

Nimi Badgers ei täkäläisille edusta vain joukkuetta. Se on koko yliopiston ja myös koko Wisconsinin symboli. Badgersien tunnusväri on punainen ja täkäläiset todellakin tunnustavat väriä. Aivan normaaleinakin päivinä suurella osalla vastaantulijoista on kirkkaanpunainen Badgers- tai Wisconsin-paita (aka. the Red Shirt) päällään ja se tuntuu olevan varsinkin miesten lempivaate. Jos ei paitaa, sitten Badgers-pipo, -housut, -hanskat, tai -laukku. Keskustassa on jopa kolme liikettä, jotka eivät myy mitään muuta kuin Badgers-kamaa, jolla voi osoittaa olevansa ylpeä wisconsilainen.

Vastustajan, Purdue Boilermakersien, kovin vihollinen saattoi olla punainen fanilauma.

Jalkapallokausi alkoi täällä elokuun lopulla ja on ensi viikolla päättymässä. Viikonloppuisin kotipelien aikaan kaupunki on mennyt aivan sekaisin. Badgersien kotistadionille Camp Randallille ahtautuu tuhansien ihmisten punainen massa, joka ennen peliä ja sen jälkeen sekoittaa kaupungin liikenteen ja illalla täyttää baarit. En olisi uskonut, että college-tason urheilu otettaisiin näin tosissaan mutta jo lippujen hinta osoittaa, että pelit ovat haluttuja. Lipusta maksetaan vähimmillään kolmisenkymmentä dollaria ja parhaista paikoista reilusti enemmän. 80 000 paikan stadioni myös täyttyy joka pelissä. 

Itse peli oli mielenkiintoinen, vaikka säännöt olivat minulla aivan hakusessa. Jonkin verran pystyin seuraamaan peliä sen perusteella, mitä urheiluhullu kämppikseni oli minulle aiemmin opettanut. Oli hauska nähdä aivan läheltä, kuinka olkatopatut miehenköriläät asettuivat alkumuodostelmaan, juoksivat pallo kainalossa, ottivat kontaktia ja lopulta tekivät näyttäviä touchdowneja. 

Valmiina puolustamaan.

Yhtä viihdyttävää oli myös seurata pelin ulkopuolisia asioita, kuten cheerleadereiden pyramideja ja voltteja, militaarisen järjestäytynyttä soittokuntaa ja tietenkin myös yleisöä. Kovimmat urheilujuhlat olivat stadionin toisella puolella, opiskelija-aitiossa, jossa huhun mukaan kenenkään ei anneta istua noin kolme-neljätuntisen pelin aikana. Opiskelija-aitio johti huutoja ja kannustuslauluja ja aloitti koko stadionin kiertävät aallot. Pelin kohokohtia oli ehdottomasti viimeisen väliajan perinne Jump Around, jossa koko stadioni rupeaa hyppimään House of Painin klassikon tahtiin. (ks. esim. http://www.youtube.com/watch?v=l1rJ1iWyA_c). Pelin päätteeksi voittoa juhlittiin myös muun muassa tiputanssilla soittokunnan säestämänä!

Let's go red!

Wisconsin Badgers marching band

Ei ollut halpaa lystiä käydä katsomassa jenkkifutista mutta se oli hinnan arvoista. Nyt voin itsekin tunnustaa väriä ja wisconsinlaisuuttani, koska tietenkin minunkin piti hommata peliä varten asiaankuuluva Badgers-paita. Jospa vielä joskus ymmärrän myös itse pelin säännöt mutta oikeastaan oli paljon hienompaa päästä livenä seuraamaan aitoa, jenkkiläistä urheilukulttuuria.

Inspaisiko ryhtyä FLTA:ksi?

Suomen kielen pää- ja sivuaineopiskelijat, hoi! Fulbrightin Finnish Language and Culture Teaching Assistant -ohjelman hakuaika vuosille 2012-2013 päättyy aivan näillä näppäimillä eli tarkalleen ottaen 31. lokakuuta.  Minua pyydettiin kirjoittamaan hieman siitä, millainen hakuprosessi ohjelmaan kuuluu.  Tässä siis asioita, joita voit odottaa ja jotka kannattaa muistaa, jos aiot nyt tai tulevaisuudessa hakea maailman kivoimpaan vaihto-ohjelmaan.

FLTA on lyhenne sanoista Finnish Language and Culture Teaching Assistant (tai muualla maailmassa Foreign Language Teaching Assistant). Yhdysvalloissa opetusassistentit ovat yleinen osa yliopistoja. He ovat tavallisesti maisteri- tai tohtorivaiheen opiskelijoita, jotka joko opettavat kurssia tai avustavat varsinaista opettajaa kurssin suunnittelemisessa, materiaalin luomisessa tai kokeiden arvioimisessa. FLTA:n tehtävät riippuvat sijoitusyliopistosta. Joskus FLTA saattaa esimerkiksi huolehtia opiskelijoiden tuutoroinnista tai keskustelupöydän järjestämisestä.  Joskus taas FLTA huolehtii itsenäisesti jonkin kurssin opetuksesta, kuten minä tällä hetkellä. Opetettavat kurssit voivat olla millä tahansa tasolla, ja ne voivat myös olla keskustelu-, kirjallisuus- tai kulttuurikursseja.

Ohjelman hakupaperit ja ohjeet hakemiseen löytyvät Fulbrightin sivuilta. Hakemus täytetään sähköisesti ja englanniksi. Lomakkeeseen kirjoitetaan muun muassa tavanomaiset henkilötiedot ja lisäksi kerrotaan kiinnostuksenkohteista ja harrastuksista,  työkokemuksesta ja ansioista sekä aiemmista vaihto-opiskeluista tai matkoista. 

Hakemuksessa on muutamia osioita, jotka vaativat hieman enemmän pohdintaa. Vuonna 2010 hakemuksessa täytyi kertoa, millaisia kursseja haluaisi suorittaa Amerikassa, miten haluaisi opettaa suomea ja miten haluaisi esitellä kulttuuriaan. Näihin on hyvä paneutua hetkeksi ja miettiä, mitä tavoitteita itselleen asettaisi opettajana ja ”kulttuurilähettiläänä”. Älä kuitenkaan vain diipadaapaa, vaan anna konkreettisia esimerkkejä. Opettamisesta kirjoittaessasi ei olisi pahitteeksi googlata, millaista kielenopettaminen on Amerikassa. Avainsanat: communicative language learning/teaching!

Hakemuksen tärkeimmät osat vuonna 2010 olivat esseet otsikoilla Objectives ja Personal Statement. Objectives-esseessä sinun tulee kuvailla itseäsi opiskelijana ja tulevana opettajana sekä  kertoa ammatillisia tavoitteitasi sekä opinto- (ja tutkimus)tavoitteitasi. Tässä esseessä saa ronskisti kehua itseään ja saavutuksiaan. Tavoitteena on vakuuttaa lukija siitä, että sinulla on jotain annettavaa opetusassistenttina ja että ohjelmasta on sinulle merkittävää hyötyä tulevaisuudessa. Esseeseen voi myös lisätä toiveita sijoitusyliopistosta. Toiveita on aivan suotavaa esittää mutta suosittelen myös olemaan avoin kaikille vaihtoehdoille.

Personal Statement -essee on huomattavasti Objectives-esseetä henkilökohtaisempi. Siinä tavoittena ei ole kertoa vain lahjakkuudesta alallaan vaan pikemminkin auttaa lukijaa tuntemaan sinut. Esseessä ei siis tarvitse pelätä olla sentimentaalinen. Sinun tulisi kuvata kasvuasi ja kypsymistä ihmisenä. Voit esimerkiksi kuvailla lapsuuden arvokkaita kokemuksia, tärkeitä ihmisiä ja aatteita tai keskeisiä käännekohtia elämäsi aikana. Esseeseen voi myös kirjoittaa henkilökohtaisia -- siis muita kuin akateemisia -- tavoitteita. Nämä asiat ja tavoitteet tulisi kytkeä siihen, minkä vuoksi haluat hakea tähän ohjelmaan

Omien tietojen ja esseiden lisäksi hakemuksessa pyydetään kolmea suositusta. Suosittelijoille lähetetään linkki, jonka kautta he voivat käydä jättämässä suosituksensa. Hakija itse ei pääse näkemään suosituksia. Suosittelijat kannattaa valita siten, että he todella tuntevat sinut joko opiskelijana tai työntekijänä tai molempina. Heidän pitäisi siis voida hyvin arvioida kykyjäsi FLTA:n työtehtäviin.  Ota myös huomioon, että Fulbright Centeristä tai sijoitusyliopistosta saatetaan soittaa suosittelijoille.

Hakemuksen lähetettyäsi ja määräpäivän umpeuduttua voit alkaa odotella vastausta Fulbright Centeriltä. Minä sain haastattelukutsun viikon tai parin päästä hakemuksen jättämisestä. Haastattelu järjestettiin vuonna 2010 marraskuun puolivälissä, kuten näyttää olevan tänäkin vuonna. Kaikki haastattelut pidetään Helsingissä Fulbright Centerin tiloissa. 

Haastattelut ovat yksilöhaastatteluja, joissa haastattelijoina on ihmisiä Fulbrightiltä ja CIMO:ltä sekä mahdollisesti joku ulkopuolinen suomen kielen opetuksen asiantuntija. Fulbrightin ja CIMO:n henkilökunta on leppoisaa ja mukavaa porukkaa, joten heitä ei kannata turhaan jännittää. Haastatteluun on kuitenkin syytä valmistautua miettimällä etukäteen vahvuuksiaan, heikkouksiaan ja tavoitteitaan eli samoja asioita kuin hakemuksessakin kysytään. Haastattelijat saattavat pyytää tarkennuksia hakemuksessa kertomiisi asioihin. Tärkeää on, että osoitat aitoa mielenkiintoa FLTA-ohjelmaa kohtaan ja että voit perustella olevasi sopiva tehtävään. Kannattaa myös ehdottomasti tutustua tarkemmin Fulbrightin ja CIMOn toimintaan ja historiaan.

Haastattelujen perusteella CIMO lähettää hakemukset eteenpäin amerikkalaisiin yliopistoihin. Yliopistot ja Fulbright Center valitsevat kandidaatit yhdessä marras-joulukuun aikana. Tällöin on mahdollista, että yliopistoilta otetaan yhteyttä hakijoihin sähköpostitse tai puhelimitse. Minulla oli mukava Skype-puhelu Madisoniin joulukuussa.

Valinnat ilmoitetaan hakijoille joko joulukuun lopulla tai tammikuun aikana. Vaikka vahvistus saattaa tulla vasta uuden vuoden jälkeen, on hyvä varautua matkustamaan tammikuussa Helsinkiin ensimmäiseen FLTA-tapaamiseen. Samana päivänä tapaamisen kanssa tehdään myös englannin kielen tasokoe eli TOEFL-koe. Kokeesta löytyy paljon tietoa netistä. Se on pitkä mutta loppujen lopuksi melko helppo meille suomalaisille. 

Tammikuun aikana täytyy myös hankkia lääkärintodistus, johon on olemassa oma lomakkeensa. Ei-kiireellisten lääkärinaikojen saaminen voi tunnetusti olla  hieman hankalaa, joten voit hyvin varata ajan ajan jo joulukuun puolella. Huomaa, että lomakkeessa saatetaan kysyä kummallisia asioita ja voit joutua käymään röntgenissäkin todistaaksesi pöpökammoisille amerikkalaisille, ettei sinulla ole tuberkuloosia.

Jos olet onnekkaasti päässyt näin pitkälle, voit alkaa hiljalleen jännittää ja suunnitella tulevaa FLTA-vuotta. Kevään aikana pysytellään yhteydessä Fulbright Centerin kanssa ja hoidetaan tarvittavia paperitöitä pois alta. Kevätkuukausina hakijan hyväksyminen stipendiaatiksi vahvistetaan myös Amerikan puolelta. Lopullinen hyväksymiskirje Washingtonista tulee huhti-toukokuussa. Toukokuussa Fulbright Center järjestää myös kaikille Fulbright-vaihtoon lähtijöille yhteisen orientaation, jossa saa hyödyllistä tietoa vaihtovuoteen valmistautumisesta.

Viimeinen etappi ennen lähtöä on viisumin hankkiminen kesä-heinäkuussa. Se vaatii vielä neljännen reissun Helsinkiin FLTA-asioissa mutta sen jälkeen kaikki on reilassa matkaa varten. Viisumihaastattelu konsulaatissa kestää vain muutaman minuutin. Mitään ongelmaa tuskin on, ellei kovin ala heittämään pommiuhkausläppää. Sellaista huumoria ei ymmärretä siellä eikä myöhemmin Yhdysvaltain rajalla.

Lähdön aika koittaa yleensä elokuussa tai syyskuun alussa riippuen siitä, milloin sijoitusyliopisto aloittaa lukukautensa. Ennen kohdeyliopistoon menemistä stipendiaatit osallistuvat viisipäiväiseen orientaatioon jossakin päin Amerikkaa. Minun orientaationi oli aivan elokuun alussa New Yorkissa. Orientaatiosta alkaakin sitten todellinen FLTA-vuosi!

Toivottavasti tämä teksti auttaa niitä, jotka harkitsevat FLTA-ohjelmaan hakemista tai joilla on hakuprosessi meneillään. Tsemppiä! Hakuprosessi voi tuntua välillä pitkältä mutta voin todistaa, että sekin loppuu aikanaan ja kärsivällisyys palkitaan. Vastaan mielelläni kysymyksiin ohjelmaan hakemisesta, haastattelusta, TOEFL-kokeesta tai käytännön järjestelyistä, kuten vaikkapa asunnon hankkimisesta.

Tässä vielä linkki Fulbrightin FLTA-ohjelman sivuille: http://www.fulbright.fi/index2.php?lang=fi&m=3&id=1233. Ei muuta kuin hakemusta vetämään!

Pikkunätti ja periamerikkalainen Door County

Viimeiset kaksi viikkoa ovat kuluneet  hurjaa vauhtia mutta aikahan juoksee, kun on kivaa ja kiirettä. Toissa ja viime viikolla minulla oli ihania vieraita Madisonissa: rakkaat äiti ja iskä! Heidän ollessa täällä kiertelimme ahkerasti kaupunkia ja kampusta, ja viime viikonloppua lähdimme kolmistaan huristelemaan pohjois-Wisconsiniin. Minäkin pääsin taas auton rattiin mittailemaan amerikkalaisia moottoriteitä. 

Viikonloppureissun määränpää oli Door County, joka sijaitsee Michigan-järveen haarautuvalla niemimaalla. Matkan tarkoitus oli tavata kotiväen liikekumppaneita emmekä varsinaisesti lähteneet reissuun maisemien vuoksi. Door County kuitenkin yllätti meidät, sillä se osoittautui varsin viehättäväksi alueeksi!

Ensimmäinen pitstop oli nimeltään Sturgeon Bay.  Paikka oli niin syrjäinen, että puhelimet lakkasivat toimimasta noin 30 mailia sitä ennen. Kaukaisuudesta huolimatta se oli kuitenkin yllättävän söpö ja idyllinen pikkukylä. Kaupungissa  oli viehättäviä pieniä suklaa- ja käsityökauppoja, isoja venesatamia ja kauniita rantamaisemia. Ilmeisesti Sturgeon Bay on suosittu kesälomapaikka Chicagon ja Milwaukeen ökyrikkaiden keskuudessa.  Keskuskatu tuntuikin olevan suunniteltu turisteille ja lomamatkailijoille. Kaikki kaupungissa oli kovin pikkunättiä.

Yövyimme hienossa hotellissa, joka oli sisustettu viimeisen päälle merelliseen ja rustiikkiseen tyyliin. Söimme illalla tunnelmallisessa ravintolassa hieman kaupungista länteen. Amerikkalaiseen tyyliin illalliseen kuului alkudrinkit, isot alkupalat, alkusalaatit ja keitto ja vasta sitten pääruoka, jolla olisi ruokkinut kolme ihmistä. Ruoka oli kieltämättä mahtavaa ja söimme paljon paikallisia ruokia. Maistoin vihdoin wisconsinilaista herkkua eli cheese curdeja! Ne ovat mitäpä muutakaan kuin uppopaistettua, leivitettyä cheddar-juustoa! Vähän turhankin dekadenttia.

Hulppea hotellimme!

Sturgeon Baysta jatkoimme matkaa Sister Bayhyn ja sieltä edelleen kohti niemennokkaa eli Gills Rockia. Matkan varrella näimme nättejä pikkukyliä, jotka huokuivat perinteitä ja kotiseutuylpeyttä. Olin myös aistivinani vanhaa kunnon republikaanihenkeä. Myös skandinaavisia vaikutteita oli paljon, ja Gills Rockissa kävimmekin pienessä putiikissa, jossa myytiin kaikenlaista pikkutavaraa Ruotsista, Norjasta ja Suomesta. Kauppa oli aivan järven rannalla ja välillä kova tuuli heitti aallot niin korkealle, että ne loiskahtivat suoraan kaupan ikkunaa ja kattoa vasten. Gills Rock todellakin oli kaukana kaikesta, ”maailman äärellä”, koska järvenrannan toista puolta ei voinut nähdä. Lähin ruokakauppakin taisi olla kymmenen mailin päässä.

Tornado oli pyyhältäny tämän metsän läpi ja tehnyt aika ilkeän näköistä jälkeä.

Michigan-järven rantaa.

Järvi kuin meri.

Puro, josta nousevat Michigan-järven lohet!

Puro oikein kuhisi lohia, jotka pyristelivät vastavirtaan.

Sister Rockissa oli Fall Fest -bileet ja kaikki olivat jo alkuiltapäivässä hyvässä juhlahumussa.

Porukka ei saa tarpeekseen kurpitsoista täällä!

Gills Rock.

Gills Rockissa sijaitseva savustamo, josta haimme tuoretta savusiikaa.

Yövyimme vieraanvaraisten isäntiemme luona upeassa järvenrantatalossa. Tämäkin talo oli täynnä kotiseuturakkautta. Se oli todella kaunis ja tyylikäs mutta seiniä koristavat peuranpäät ja isännän kaataman karhun talja tuntuivat vähän yliampuvilta. Metsästys, kalastus ja luonnossa liikkuminen kuitenkin ovat Door Countyssa suosittua ajanvietettä. Lähdimmekin lauantai-iltana kokeilemaan paikallista harrastusta: shiningia! Tarvittavat välineet: auto  ja iso, kirkas valonheitin. Sitten vain lähdetään autolla ajelemaan ympäri pilkkopimeitä pikkuteitä ja heijastetaan valoa pelloille ja tienvarsille siinä toivossa, että sattuisi näkemään jonkun elukan kiiluvat silmät. Etsimme muun muassa piikkisikoja, opossumeita ja pesukarhuja mutta ne pysyivät piilossa. Sen sijaan löysimme useankin ryhmän komeita peuroja!

Sunnuntaina lähdimme paluumatkalle ja ajelimme Gills Rockista etelään mutkittelevaa järvenrantareittiä pitkin. Luonto  reitin varrella oli upeaa! Michigan-järven vesi kimmelsi syvänsinisenä ja ruskan värit olivat parhaimmillaan. En meinannut malttaa lakata ottamasta kuvia maisemista. Ajelimme hiljalleen takaisin Sturgeon Bayhyn, ja sanoimme hyvästit isännillemme.

Green Bay -lahti.

Bongasimme kalkkunoita kirsikkatarhassa!

Sturgeon Baysta lähdimme suunnistamaan Milwaukeehen, koska halusimme piipahtaa sielläkin. Emme ehtineet paljon tutustua kaupunkiin mutta kiertelimme keskustaa autolla ja ihastelimme korkeita rakennuksia auringon laskiessa. Kaupunki oli melko aution oloinen ja tajusimme miksi, kun ajoimme Milwaukee Brewers-pesäpallojoukkueen stadionin ohi. Näköjään koko Milwaukee oli joko ahtautunut stadionille tai istui kotonaan katsomassa matsia televisiosta.

Madisoniin saavuimme myöhään sunnuntai-iltana. Oli mukava tunne palata kotiin, kun oli saanut hengitellä raikasta rannikkoilmaa parin päivän ajan, vaikka se olikin vaatinut myös useita tunteja moottoritien savuissa ajelemista. Reissu oli kaiken kaikkiaan tekemisen arvoinen, koska saimme tutustua amerikkalaisen perheen elämään ja hienoihin Door Countyn maisemiin. Oli mukava nähdä vähän erilaista Wisconsinia kuin Madison, jossa on Door Countyyn verrattuna paljon enemmän hälyä ja nuoria ihmisiä ja kaupunkilaisempi elämänasenne. Green Bay -lahden varrella sijaitsevat pikkukylät sen sijaan olivat ihanan rauhallisia, idyllisiä ja sanalla sanoen periamerikkalaisia.