Viimeiset hetket Oulussa ovat käsillä. Maanantaina jätän Suomen maisemat taakse ja lähden ensimmäistä kertaa asumaan kotikaupunkini ulkopuolelle. Kohteena on Yhdysvallat – maa, josta kaikki ovat kuulleet paljon mutta josta minulla ainakaan ei ole omakohtaisia kokemuksia.
Matka alkaa 1. elokuuta lennolla Helsingistä New Yorkiin, jossa osallistun vieraiden kielten opettaja-avustajien orientaatioon ja tutustun viikon ajan maailman kuuluisimpaan kaupunkiin. Vaikka aika ei riitä edes raapaisemaan pintaa, haluan jatkaa pian matkaa varsinaiseen päämäärääni. Sunnuntaina 7. elokuuta lähden siis uuteen kotiini, Madisoniin. Siellä aion viettää seuraavat kymmenen kuukautta elämästäni.
Jo pelkkä tulevan vuoden suunnittelu on ollut jännittävä kokemus. Valmistautuminen Amerikkaan lähtöön alkoi noin yhdeksän kuukautta sitten, jolloin päätin hakea Fulbright Centerin tarjoamaan Finnish Language Teaching Assistant -ohjelmaan. Monta kuukautta kestävän prosessin aikana rämmin läpi hakemuksista, haastatteluista, Helsingin-reissuista ja lukemattomista lomakkeista. Lähestyvä vaihtovuosi pyöri mielessä koko talven ja kevään mutta lähtö tuntui vielä kaukaiselta. Toukokuun jälkeen todellisuus kuitenkin iski. Kesän alusta lähtien en ole juuri voinut muuta ajatellakaan kuin lähestyvää Fulbright-vuotta.
Etenkin muutama viikko sitten Madisoniin lähtö pyöri mielessä jatkuvasti. Iltaisin jäin usein miettimään tulevaa vuotta ja tahallani annoin perhosten lepattaa vatsanpohjassa. Menin sänkyyn makaamaan ja aloin pohtimalla pohtia, mitä kaikkea uutta voi tapahtua. Nukkumisesta ei tullut juuri mitään, koska valoisat kesäyöt vain yllyttivät mielen levotonta poukkoilua. Mietin, millaisia ihmisiä tapaan, mitä ruokaa syön, millaisia vaatteita löydän ja miten pärjään työssäni. Koneella ollessani eksyin vähän väliä tarkistamaan Madisonin säätä tai tuoreimpia uutisia ja etsimään kuvia. Unissani olin jo Madisonissa. Jännityksen tunne tuntui ihanalta. Välillä hirvitti niin, että melkein itketti, mutta siitäkin huolimatta halusin vain rypeä pelon ja innostuksen tunteessa.
Nyt viimeisten päivien aikana mieleni on jo täysin turta pelonsekaisesta odotuksesta. Olo on kuin jonkinlaisessa välitilassa, koska olen edelleen kotona mutta ajatukset pyörivät jo Atlantin toisella puolella. Hetkessä eläminen on vaikeaa, kun odottaa jotain näin kärsimättömästi. En enää pysty ajattelemaan lähtemistä yhtä intensiivisesti kuin vielä muutama viikko sitten. Suhtaudun tulevaan vuoteen jopa oudon rauhallisesti, ikään kuin olisin torjunut sen mielestäni. Edes jäähyväiset rakkaille ystäville, kotikaupungille ja asunnolle eivät juuri ole onnistuneet horjuttamaan tyyneyttäni. Ehkä en enää uskalla tuntea jännitystä tai pelkoa, koska se voisi käydä ylivoimaiseksi. Lähtö on tullut liian lähelle, aivan liian todelliseksi. Tai ehkä vain olen valmis.
Tiedän ainakin, etten epäröi lähtemistä lainkaan. Oikeastaan en ole edes erityisen huolissani siitä, miten selviän. Luotan kyllä siihen, että pärjään omin voimin. Koti-ikävä tulee väistämättä mutta toisaalta Ouluun jääminen on mahdoton ajatus. Olen valmistautunut lähtöön niin hyvin kuin olen voinut ja todellakin tahdon lähteä. Haluan nähdä ja tehdä asioita, joita en ole ennen kokenut. Haluan oppia tuntemaan paremmin itseni ja amerikkalaisen kulttuurin. Toivon, että saan unohtumattomia kokemuksia, jotka vahvistavat minua ja joita arvostan vielä vuosienkin päästä.
Joidenkin mielestä pelottavinta vaihtoon lähtemisessä on se, että kaikki muuttuu sillä aikaa, kun he ovat poissa. Minua sen sijaan pelottaa se, ettei mikään muutu. Lähteminen tuntuu niin suurelta asialta, että olisi kauheaa, jos sen jälkeen kaikki olisi niin kuin aina ennenkin. Palatessani haluan nähdä ja kuulla, mitä kaikkea Oululle ja ystävilleni on tapahtunut vuoden aikana. Itsekään en halua olla täysin samanlainen kuin nyt. Sen sijaan odotan, että ajalla Yhdysvalloissa on jotain oikeaa merkitystä elämälleni ja siihen, millainen ihminen olen. Onko se liikaa toivottu?
