This is America

Ensimmäisessä blogitekstissäni pohdin sitä, miltä saattaisi tuntua tulla asumaan maahan, josta tietää paljon mutta jossa ei ole koskaan käynyt. Viime kuukausien aikana olen miettinyt vastausta tuohon kysymykseen. Vaihtoehtoina oli se, että maa tuntuisi vieraalta, tai se, että se olisi juuri sitä, mitä voisi kuvitella. Tällä hetkellä jälkimmäinen tuntuu olevan enemmän totta: Amerikka on jotenkin tuttu ja kotoisa. 

En tiedä, mistä tämä kotoisuus johtuu. Ehkä amerikkalaiset maisemat, kielenkäyttö ja tavat ovat tulleet tutuiksi median kautta. Ehkä kulttuuri ei vain eroa kovin paljoa suomalaisesta. On toki kuitenkin paljon sellaista, joka on erilaista täällä kuin Suomessa. Ne ovat yleensä pieniä asioita, jotka eivät ole minulle aiheuttaneet mitään kulttuurishokkia mutta ovat kiinnittäneet huomioni. Tässä koottuna joitakin havaintoja:

1)      Ruoka

Ruoka on Jenkeissä maistunut oikein hyvin. Pikaruokaa lukuunottamatta ravintolat tarjoavat yleensä hyvää sapuskaa ja erilaisia ravintoloita löytyy paljon. Koska ihmisiä on joka puolelta maailmaa, myös etnisiä ravintoloita on paljon ainakin isoissa kaupungeissa. Myös kaupoista löytyy melko suuret valikoimat.

Ruoka on hyvää, mutta ei välttämättä aina terveellistä. Sanotaan, että Amerikassa kaikki on suurempaa -- niin myös ruoka ja sitä myöten ihmiset. Kyllä Jenkeissäkin voi syödä terveellisesti mutta se on ehkä vaikeampaa kuin Suomessa. Valistuneiden valintojen tekemistä vaikeuttavat ainakin roskaruoan ja herkkujen saatavuus ja näkyvyys sekä niiden edullisuus terveellisiin vaihtoehtoihin verrattuna. Joskus on vain vaikea löytää aivan tavallisia ruokatuotteita, koska suurin osa vaihtoehdoista on joko rasvattomia laihdutustuotteita tai superdeluxesuklaamaapähkinävoivaahterasiirappichocolatechipcookiedough-kaliiberin överikaloripommeja. Myös puolivalmisteita, säilykkeitä ja erilaisia jauhosekoituksia käytetään melko paljon, jolloin saattaa hämärtyä käsitys siitä, mitä oikein syökään.

Silloin tällöin tavallisetkin tuotteet voivat salakavalasti pitää sisällään enemmän energiaa kuin uskoisi. Ihmettelin Jenkkeihin tultuani, miten ruokaan saadaan joskus ahdettua kaksinkertaisesti enemmän kaloreita kuin täysin vastaavanlaiseen tuotteeseen Suomessa. Ainesosatietoja selailtuani tiedän syyllisen: high-glucose fructose syrup. Sitä tungetaan reilusti kaikenlaisiin ruokiin, etenkin leipään, joka on yleensä aina samaa vaaleaa, paksua ja pehmeää paahtoleipää. Ruisleipää on todellakin ikävä mutta sitäkin saa, jos näkee vähän vaivaa ja esimerkiksi tilaa leipomosta.

2)      Juoma

Mitä jenkit juovat? Coca-colaa? Jamesonia? Root beeriä eli supermakeaa inkivääriolutta? Varmastikin muun muassa noita ja joskus ihan vain vettä ja maitoakin niin kuin normaalit ihmiset. Kahviakin kuluu paljon, koska ainakin Madisonissa on hurjan paljon kahviloita ja joka kolmannella vastaantulijalla tuntuu olevan take away -kahvimuki tai termari kädessään.

Alkoholinjuomisikäraja täällä Wisconsinissa on 21 vuotta. Varmaan ikärajaan on järkeviä syitä mutta toisaalta sillä on rasittavia sivuvaikutuksia. Esimerkiksi se pistää silmään, että juodessaan yliopisto-opiskelijat käyttäytyvät kuin lukiolaiset. On surkuhupaisaa nähdä, kun parikymppiset collegetytöt riehaantuvat, kun asuvat ensimmäistä kertaa poissa kotoa, juovat vähän boolia ja opettelevat kävelemään naurettavan kokoisilla korkokengillä. Alkoholia juodaan jo alaikäisenä mutta jos sitä ei saada, korvikkeena on ruoho, joka on hyvinkin tavallista opiskelijoiden keskuudessa. Valitettavasti myös kovemmat huumeet ovat melko yleisiä.

Promilleraja autolla ajamiseen Wisconsinissa on noin 0,8. Ennen tänne tuloa luin, että täällä ollaan todella tarkkoja siitä, ettei juo ennen autolla ajoa. Höpönlöpön. En ole koskaan nähnyt näin leväperäistä menoa alkoholin ja autoilun suhteen. Ei ole ollenkaan tavatonta, että juo muutaman kaljan tai drinkin ennen autolla ajoa. En toki suosittelisi tekemään niin mutta ainakin Madisonissa ollaan paljon rennompia tässä suhteessa kuin Suomessa. Toisaalta, siellä ollaan kovin tarkkoja siitä, ettei autossa saa olla avattuja alkoholijuomia. Jos esimerkiksi matkustajalla olisi avoin olutpullo, kuski voi  saada noin kolmensadan dollarin sakot!

3)      Liikenne

Amerikkalainen liikenne toimii autojen ehdoilla. Autot ovat isoja ja niitä on paljon. Bensa on halpaa eli autolla kannattaa kulkea. Talviajoa en ole vielä kokeillut mutta tiet ovat tavallisesti hyvässä kunnossa, vaikka sementtiteiden kolina hieman ärsyttääkin ja tiet on valaistu joko himmeästi tai ei lainkaan.

Liikennesäännöt ovat suurin piirtein samankaltaiset kuin Suomessa mutta joitakin erikoisuuksia löytyy. Ensinnäkin Jenkeissä risteyksissä saa kääntyä oikealle punaisillakin valoilla, ellei sitä ole erikseen kielletty. Toinen erikoisuus on stop-merkki-risteykset. Taajamaristeyksissä stop-merkit ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus ja ne korvaavat lähes täysin kärkikolmiot. Tavallinen risteystyyppi on ”four way stop”, jossa jokaisesta suunnasta tulevalla on pysähdysmerkki. Tällöin risteykseen tullessaan kaikki autot pysähtyvät ja se, joka on pysähtynyt ensimmäisenä, lähtee myös liikkeelle ensimmäisenä.

Auto on kingi mutta Madisonissa sentään pyöräilykin on melko hyvä tapa liikkua. Kaupunkia on kehuttu Amerikan parhaimmaksi pyöräilykaupungiksi, mikä kertoo surullisen paljon muiden kaupunkien pyöräilymahdollisuuksista. Madison ei vedä vertoja Oululle mutta ainakin pyöräily jokseenkin onnistuu täällä, sillä autoteillä on pyöräkaistat ja autoilijat osaavat väistää pyöräilijöitä. Kunnollisia pyöräteitä on kuitenkin harvassa. Madisonlaiset ylpeilevät sillä, että heillä on oikeita pyöräteitä mutta muutama pyörätie johonkin suuntaan ei vielä tee vaikutusta minuun.

4)      Uskonto

In God we Trust. Näin lukee Yhdysvaltain dollareissa ja näin lukee monen amerikkalaisen sydämessäkin. Sanotaan, että jenkit ovat kovin uskonnollista porukkaa. Voi olla, että näin on, mutta ainakaan minun kokemukseni mukaan he eivät ole kovin äänekkäitä uskossaan. Tiedän, että monilla amerikkalaisilla on tapana käydä sunnuntaina kirkossa mutta en ole tavannut paljon ihmisiä, jotka olisivat puhuneet uskosta tai Jumalasta. Yleensä ottaen uskontoon ei törmää ainakaan yhtään enempää kuin Oulussa. 

Luulen, että uskonnollisuus riippuu hyvin paljon paikasta, kuten osavaltiosta ja kaupungin suuruudesta. Liberaalissa Madisonissa uskonto ei ehkä tule esille niin paljon kuin muualla mutta näkyyhän kaupungilla joskus saarnamiehiä huutelemassa kovaan ääneen Jumalan pelastusta (tai oikeastaan huudot keskittyvät syyllistämiseen, moralisointiin ja helvetin tulella uhkailuun).

Kirkkojakin Madisonissa näkee aika usein ja niitä tuntuu olevan joka paikassa, koska myös erilaisia suuntauksia on niin paljon. Pieniä kirkkoja on niinkin paljon, että sen takia kotikadullani on niille oikea tarvikekauppa nimeltä ”Madison Church Supply”! Joskus olen uteliaisuuttani kurkkinut sisään ja kyllähän siellä riittää kaikenlaista ornamenttia ja Jeesus-patsasta joka kirkon tarpeisiin.

En tiedä, liittyykö tämä uskontoon vai kulttuuriin yleensä mutta jotkut amerikkalaiset (tai wisconsinlaiset, miten paljon nyt haluaa yleistää) ovat melko siveitä. Ranskan kurssin päätteeksi katsoimme elokuvan Auberge Espagnole, joka kertoo erään nuoren miehen Erasmus-vaihtovuodesta Barcelonassa. Minua huvitti se, että monet luokkatovereistani eivät pitäneet elokuvasta, koska se oli niin moraaliton. He olivat esimerkiksi kovin harmistuneita siitä, kun tytöt pettivät miehiään. Yleensäkin seksin paljous ihmetytti kurssikavereita, vaikka elokuva ei minun mielestä edes ollut ylenpalttisen seksuaalinen. Mitähän nuo tyypit ajattelisivat suomalaisista leffoista? 

5)      Ihmiset

Sanotaan, että amerikkalaiset hymyilevät jatkuvasti. Nyt kun olen Suomessa käymässä, huomaan, että suomalaiset ehkä murjottavat hieman enemmän kuin jenkit mutta eivät amerikkalaisetkaan ole aina yhtä hymyä. Ihmiset kuitenkin ovat jokseenkin ulospäinsuuntautuneempia. He eivät ole erityisen ekspressiivisiä eli eivät esimerkiksi huido jatkuvasti käsillään mutta osoittavat kyllä tunteitaan ja mielipiteitään enemmän kuin mihin minä ehkä olen tottunut. 

Huomattavin ero Suomeen lienee se, miten helposti jenkit puhuvat toisilleen. Ei ole outoa puhua tuntemattomille ja tervehtiä heitä. Esimerkiksi kun käyn lenkillä, randomit ihmiset moikkailevat minua iloisesti. On myös tavallista ja kohteliasta tervehtimisen yhteydessä kysyä kuulumisia. ”How are you?” on kuitenkin kummallisesti surkastunut niin tavalliseksi osaksi tervehdystä, ettei siihen välttämättä edes odoteta vastausta eikä kysymystä tarvitse esittää takaisin. 

Juttelin erään jenkin kanssa kulttuurieroista. Kerroin, että minua joskus ärsyttää se, että minua keskeytetään tai minusta tuntuu, että päälleni puhutaan. Hän yllättyi, että ajattelin noin, koska hänen mielestään on jopa hyvä asia, jos toinen ihminen voi täydentää toisen lauseet. Se osoittaa, että kommunikaatio pelaa hyvin. Minua kai tuollainen ärsyttäisi suunnattomasti, koska minusta on tärkeää antaa toiselle tilaa sanoa asiansa. Kommunikaatiokulttuurissa siis on eroja mutta Suomen ja Yhdysvaltain välillä ne ovat sen verran pieniä, ettei niistä tule suuria ongelmia.

- - - -

Näitä havaintoja olen siis tehnyt vaihtovuoden ensimmäisen puoliskon aikana. Käytän usein sanaa ”jenkit” tai ”amerikkalaiset” mutta ottakaa huomioon, että yleistän aivan tietoisesti ja tahallani. Eihän oikeasti ole olemassa mitään sellaista asiaa kuin ”jenkki” sen enempää kuin ”suomalainen”. Jos olen jotain oppinut Amerikasta, se on se, että se on aivan valtava maa, josta me ”eurooppalaiset” teemme aivan hävyttömiä yleistyksiä. 

Meistä on hauska ajatella, että ovatpa ne amerikkalaiset tyhmiä, kun eivät edes osaa sijoittaa vaikkapa Suomea kartalle. Minua on kuitenkin Madisonissa ollessani alkanut nolottaa se, kuinka vähän minä tiedän esimerkiksi Amerikan maantiedosta tai historiasta. Suomesta käsin Amerikka näyttäytyy yhtenä isona massana, vaikka oikeasti se on hyvinkin kirjava paikka, josta minä olen nähnyt vain aivan pienen murusen. Minusta on kuitenkin ihailtavaa, että on olemassa maa, jossa on niin paljon monimuotoisuutta mutta jossa jokainen voi valehtelematta sanoa olevansa amerikkalainen. Eurooppalaisetkin voisivat hetkeksi unohtaa keskinäisen kinastelun ja ottaa opikseen.

Edustamassa D.C:ssä!

Talvilomamatkailun ensimmäinen etappi on tehty. Palasin juuri takaisin Madisoniin Vapaan Maan pääkaupungistä Washington D.C:stä! Deeceessä kävin edustamassa Suomea Fulbright-konferenssissa, jonne kokoontui reilut neljäsataa ulkomaalaista viereen kielen opetusassistenttia eri yliopistoista Yhdysvalloissa.

Saavuin Washingtoniin keskiviikkona illalla pitkän lentokenttäodottelun jälkeen. Lentojen peruuntumisien takia odotin lentoani Madisonin kentällä noin kuusi tuntia. Netti ei pelittänyt ja kännykästäkin loppui akku, joten tunnit vierivät lähinnä kuunnellen kuulutuksia ja jonkun uutiskanavan viimeisimpiä spekulointeja presidenttipelistä. Onneksi seurana oli nigerialainen FLTA-kaveri, johon tutustuin jo New Yorkissa.

Washington oli mukava paikka käydä. Suurin osa ajasta kului konferenssissa, joten en ehtinyt paljoa tutustua kaupunkiin. Perjantai-iltapäivän ja illan saimme vapaaksi, ja suomalaisten FLTA-tyttöjen kanssa kävimme vikkelästi tsekkaamassa keskeisimmät must-see-paikat: Capitol-rakennuksen, National Mall -aukion/puiston, Washington-monumentin ja tietenkin sen kuuluisimman eli Valkoisen talon. Sen viimeisimmän näkeminen tuntui hienolta, vaikka talo itsessään ei ollut erityisen häkellyttävä. Sitä oli vaikea edes nähdä aidan takaa mutta tulipahan katsastettua paikka, jossa on tehty ja tehdään edelleen koko maailmaa koskevia päätöksiä.

National Mall ja Washington-monumentti kuvan taka-alalla.

Capitol Hill.

SE valkoinen talo!

Washington D.C:n parasta antia ovat museot, sillä niitä ja jonkinlaisia muistomerkkejä tuntuu olevan joka kulmalla. Kuuluisimpia museoita ovat National Gallery of Art, Air and Space Museum, Museum of the American Indian, National Museum of American History, War War II Memorial sekä lukuisat Smithsonian-museot. Me päädyimme sattumalta National Potrait museoon ja sieltä löytyi todella mielenkiintoisia teoksia. Hyvä valinta!

Museon modernia taidetta.

Washington oli melko näyttävä kaupunki mutta en tuntenut sen sielua samalla tavalla kuin New Yorkissa. Washington tuntui jumittavan jossain Nixonin, Fordin, Carterin ja Reaganin ajalla, mikä heijastui muun muassa arkkitehtuurista. Se tuntui toisaalta oudolta, toisaalta upealta, koska se korosti kaupungin roolia poliittisessa historiassa. Toinen silmäänpistävä piirre Washingtonissa on varallisuuserojen korostuminen. Kaupungissa upporikkaat ja rutiköyhät elävät lähekkäin ja ehkä siksi myös rikollisuusaste on korkea. Me esimerkiksi majoituimme hienossa hotellissa Capitol-kukkulan lähellä mutta aivan kulman takana oli kodittomien koti, jossa ihmiset odottelivat yösijaa.

Itse konferenssi sujui hyvin. Siihen kuului luentoja, work-shoppeja ja breakout sessioneita sekä paljon kahvittelua. Konferenssi oli järjestetty hyvin, joten kaikki hoitui sujuvasti ihmismäärästä huolimatta. Konferenssin alkupuolella käsiteltiin aika paljon kulttuurista sopeutumista, mikä ei minulle ehkä ollut niin tärkeä asia, koska en ole täällä kokenut mitään varsinaista kulttuurishokkia. Viimeisinä päivinä sain kuitenkin hyviä vinkkejä opiskeluun ja inspiraatiota ensi keväälle! Pääsin myös pitämään omaa Suomi-ständiä ja oli kiva kertoilla ihmisille hieman suomalaisesta kulttuurista.

Messutyttönä Suomea edustamassa.

Nyt pakkaan laukkuni uudestaan ja huomenna lähden joululomille Suomeen! Piparit, ruisleipä, Oulu ja kaikki ihanat ihmiset, see you soon!

Joulukuun fiiliksiä

Hetkinen, miten voi olla jo joulukuu? Vuoden viimeinen kuukausi on hiipinyt päälle aivan varoittamatta. Ei ole joulukalenteria eikä yhtään sellainen fiilis, että joulu olisi tulossa. Tavallisesti olen aivan jouluhöperö. Askartelen joulukortteja jo marraskuussa, fiilistelen joululauluja, leivon ja kierrän pikkujouluissa. 

Nyt en edes osaa käsittää, mikä vuodenaika on meneillään. Ehkä suurin syy siihen on se, että täällä on aivan liian valoisaa. Miten voi tulla talvifiilis, kun aamulla voi herätä ikkunasta pilkistäviin auringonsäteisiin ja iltapäivälläkin hämärtää vasta viiden maissa. Tällä viikolla lämpötila on sentään tipahtanut pakkasen puolelle mutta lunta ei vielä näy.

Lukukausi vetelee nyt aivan viimeisiään. Huomenna meillä on viimeinen suomen kielen oppitunti ja sen kunniaksi pidämme tietenkin pikkujoulut, jossa on luvassa ainakin joululauluja ja tietovisailua. Iltapäivällä on myös laitoksen glögijuhla ja viikonloppuna on vielä luvassa paikallisen Suomi-seuran pikkujoulut. Jos ei joulufiilis nyt siis tule niin ei se tule millään. 

Huomista varten tein tänään torttuja! Koska täältä on hieman vaikea saada Myllyn Parhaan pakastetorttutaikinaa ja Drottningholmin luumuhilloa, tein ne ensimmäistä kertaa itse aivan alusta lähtien. Molemmat olivat yllättävän helppo tehdä, joten voisi Suomessakin jättää valmisainekset suosiolla pois. Vielä tekisi mieli pipareita ja niitäkään en ole koskaan tehnyt alusta saakka itse. Ehkäpä kokeilen onneani niiden teossa joululoman aikana.

Nättejä tähtitorttuja tuli!

Marraskuu tuntuu usein jotenkin ankealta ja hitaalta kuukaudelta: loskaa, pimeää, ei mitään tekemistä. Täällä marraskuu sen sijaan meni aivan mainiosti ja saattelin sen pois käymällä pitkästä aikaa konsertissa rielu viikko sitten! Soittamassa oli israelilainen trance-metalbändi nimeltä Infected Mushroom. Bändi oli jokseenkin tuttu entuudestaan ja aika kova nimi maailmalla, joten onneksi sain kaverinkin lähtemään keikalle. Keikka oli todella hyvä ja pääsin vihdoinkin tanssimaan. Täällä tanssipaikkoja ei nimittäin löydy juuri mistään ja silloinkin meininki on aika laimeaa. Infected Mushroom kuitenkin sai paikallisetkin heilumaan.

Viime viikonloppuna kävin katsastamassa Milwaukeen taidemuseon.  Siellä oli eräs näyttely, joka erityisesti houkutteli käymään Milwaukeessa asti taiteen perässä. Kyseessä oli Taryn Simonin valokuvanäyttely, jossa oli kuvia kolmesta eri kokoelmasta. Ensimmäinen kokoelma ”Innocents” sisälsi kuvia ihmisistä, jotka ovat istuneet vuosia vankilassa rikoksista, joista heidät sittemmin todettiin syyttömiksi. Toinen kokoelma puolestaan sisälsi kuvat kaikista tavaroista, jotka oli takavarikoitu J. F. Kennedyn lentokentällä New Yorkissa muutaman päivän aikana. Tavaroihin kuului muun muassa erikoisia kasveja ja siemeniä, piraattitavaroita, huumeita ja lääkkeitä, lehmänlantahammastahnaa ja erinäisiä eläinten ruumiinosia.

Milwaukeen taidemuseon uusimman siiven pääaula.
Vanhan siiven on muuten suunnitellut Eero Saarinen!

Kolmas kokoelma, nimeltään ”An American Index of the Hidden and Unfamiliar”, oli mielestäni paras. Siihen kuului kuvia amerikkalaisista paikoista, joiden olemassaolosta suurin osa ei tiedä. Yhdessä kuvassa oli esimerkiksi arabialainen uutiskanava, joka tehdään kokonaan Amerikassa mutta jota ei lain mukaan voi lähettää Jenkeissä. Kaikki kuvat olivat mielenkiintoisia. Kokoelma on myös tulossa Helsinkiin ensi vuoden puolella, joten suosittelen käymään katsomassa.

Milwaukeen valoja yöllä.

Nukuttaa, joten en tällä kertaa kirjoita enempää. Vielä olisi paljon havaintoja Amerikasta, joita minun pitäisi kirjoittaa puhtaaksi ja tyrkätä blogiin. Niitä sitten myöhemmin. Ensi viikolla tulee myös paljon uusia kokemuksia, koska keskiviikkona lähden Fulbright-konferenssiin Washingtoniin. Sen jälkeen vaihdankin manteretta parin viikon ajaksi ja lähden Ouluun kotinurkille mouruamaan. Mau!

Giving thanks

Tänään morning after alkoi lyhyillä yöunilla mutta kiitollisella mielellä ja hyvin ruokittuna. Eilen juhlimme ystävien kesken kiitospäivää, jota vietetään Amerikassa vuosittain marraskuun neljätenä torstaina. Juhla on kunnianosoitus Amerikan alkuasukkaille, jotka Uuden Mantereen valloituksen alkuaikoihin opettivat uusavuttomille eurooppalaisille selviytymistaitoja ja tarjosivat ruokaa. 

Minä olin niin innoissani kiitospäivästä ja pitkästä viikonlopusta, että päätin viettää kiitospäivää pitkän kaavan mukaan ja tehdä ihan kunnolla ruokaa. Koettelin siis kulinaarisia kykyjäni valmistamalla mahdollisimman perinteisiä kiitospäiväruokia. Tässäpä reseptit ja muutamia prosessikuvia:

Cranberry-Apple Stuffing

Kiitospäivän kuningas on tietenkin kalkkuna. Minun ei kaikeksi onneksi tarvinnut huolehtia sen paistamisesta mutta sen sijaan päätin tehdä kalkkunalle perinteisen amerikkalaisen täytteen. En ollut koskaan edes syönyt stuffingia mutta reseptien perusteella sen tekeminen vaikutti suhteellisen yksinkertaiselta. Lopputulos oli kuulemma aivan aidon makuinen (vaikka täytettä ei koskaan edes tungettu kalkkunan sisään vaan syötiin sellaisenaan lisukkeena). 

5 dl kuutioitua vaaleaa leipää

1 silputtu sipuli

2 dl pilkottua selleriä

2 dl pilkottua vihreää paprikaa

2 kuutioitua omenaa

desi kuivattuja karpaloita

yrttejä ja mausteita (timjamia, basilikaa, valkosipulia...)

reilu 2 desiä kanalientä

1 muna

voita paistamiseen

Kuivata leipäpalat kuumassa uunissa noin 10 minuuttia.  Paahda leipäpaloja pannulla tilkassa öljyä tai voita ja anna ruskistua hieman. Siirrä toiseen astiaan. Kuullota pannulla sipuli, selleri, paprika. Kypsennä noin 10-15 minuuttia. Ensimmäisen viiden minuutin jälkeen lisää kuutioitu omena.

Sekoita leipäpalojen joukkoon muna ja kostuta seos kanaliemellä. Lisää sipuli-selleri-paprika-omena-seos. Kaada uunivuokaan ja paista 180 asteessa noin 35-40 minuuttia.

Cranberry Sauce

Toinen välttämätön lisuke kalkkunalle on karpalokastike (tai karpalohillo). Olin kuullut tästä hillosta hieman kyseenalaisia arvioita. Ilmeisesti se ostetaan useimmiten säilykkeenä ja se muistuttaa lähinnä löllyvää, vaaleanpunaista liivatemakkaraa. Harmi, etteivät kaikki tajua, kuinka helposti ja hyvin sen voi tehdä itse.

pari kourallista tuoreita karpaloita

kourallinen tuoreita vadelmia

2 dl itsepuristettua appelsiinimehua

reilu 2 dl sokeria

Kuumenna appeliisimehu ja liuota sokeri joukkoon. Lisää karpalot ja vadelmat ja keitä miedolla lämmöllä 10-15 minuuttia, kunnes karpalot poksahtelevat auki. Kastike sakenee jäähtyessään.

Ham Quiche

Kalkkunan lisäksi kiitospäivänä on usein tapana syödä kinkkua. Halusin siis tehdä jotain siitäkin, joten pyöräytin perinteisen kinkkupiirakan. Se ei välttämättä ole mitenkään perinteinen kiitospäiväruoka mutta aivan hyvää kuitenkin. Jätän tämän reseptin kirjoittamatta, koska tämä löytyy niin helposti monelta suomalaiselta reseptisivustolta. 

Pumpkin Cheesecake

Kunnon ateriahan ei koskaan ole täydellinen ilman jälkiruokaa. Sellaisen halusin ehdottomasti tehdä, koska tykkään tosi paljon leipomisesta ja olen erityisesti heikkona jälkiruokiin. Kurpitsakeksejä olen jo tehnyt aiemmin mutta tällä kertaa tein kurpitsajuustokakun. Syntisen hyväähän siitä tietenkin tuli.

Pohja:

grahamkeksimuruja

ruokalusikallinen sokeria

sulaa voita

Täyte:

400 g tuorejuustoa

purkki kurpitsasosetta, n. 2 dl

4 munaa

2 ½ dl sokeria

1 rkl vaniljauutetta

1 ½ tl kanelia

¼ tl muskottia

¼ tl jauhettua neilikkaa

Sekoita pohjan ainekset yhteen ja painele pohja piirakkavuokaan. Laita jääkaappiin siilä välin, kun valmistat täytteen. Vatkaa täytteen ainekset yhteen ja kaada pohjan päälle vuokaan. Paista 180 asteessa noin tunti, kunnes reunat ovat hyytyneet mutta piirakan keskusta liikkuu vielä hieman. Laita uuni pois päältä ja jätä piirakka uuniin toiseksi tunniksi. Tämän jälkeen anna jäähtyä ja nosta jääkaappiin noin neljäksi tunniksi.

Näiden ruokien lisäksi kiitospäiväpöydässämme oli salaattia, juustoja, korealaista Ddok-bok-eeta, pinaatti-artisokkanyyttejä, katkarapukeittoa ja tietenkin kalkkuna. Ruoka oli mahdottoman hyvää. Menu kunnioitti perinteitä mutta muuten kiitospäivämme ei ehkä ollut aivan periamerikkalainen. Kuuntelimme muun muassa reggaeta, leikimme kengurupehmolelulla ja koristelimme joulukuusen. Ilta onnistui kaikin puolin mukavasti. En siis voi muuta sanoa kuin kiitos elämä!

Talven tuloa

Tänne puolelle maailmaa on hiljalleen tulossa talvi. Ensimmäinen lumi-, räntä-, rae-, vesisademyrky tuli muutama viikko sitten mutta muuten lumipeite vielä viipyilee. Pakkasia sentään on ollut ja aamuisin on aina hieman vilpoisaa lähteä pyöräilemään kampusta kohti. Sentään ei ole niin pimeää kuin marraskuisessa Suomessa. Päivät ovat valoisia mutta illat ovat täälläkin synkkiä, koska lunta ei ole maassa ja kadut ovat valaistu vain paikoitellen ja silloinkin himmeästi.

Jouluun on enää reilu kuukausi ja pikkuhiljaa sen lähestyminen alkaa näkyä. Kaupat keräävät joulukarkit, koristeet ja lahjaehdotukset esille ja jouluvaloja ilmestyy  pihoihin. Odotin, että joulumeiningit alkaisivat täällä jo aiemmin mutta luultavasti jouluun siirtymistä hidasti se, että Halloween täytyi ensin hoitaa pois alta. Joulunodotus alkaakin oikeastaan vasta tämän viikon lopulla, koska ensin täällä juhlitaan kiitospäivää tänä torstaina.

Olen jo aivan mielissäni kiitospäivän tulosta, koska se on niin periamerikkalainen juhla, josta minulla ei ole entuudestaan kokemusta. Ilmeisesti kuitenkin siinä on jotain samaa kuin joulussa: syödään paljon ja ollaan yhdessä perheen kanssa. Minäkin olen täällä täkäläisen perheeni kanssa: kämppisten,  vuokraisännän ja lähimpien kavereiden kanssa järkkäämme oikean kiitospäiväillallisen kalkkunoineen kaikkineen. 

Kiitospäivän vuoksi meillä on nyt vain kolmen päivän työviikko ja sitten viiden päivän viikonloppu. Huomenna keskiviikkona Madison todennäköisesti tyhjenee opiskelijoista, jotka matkustavat perheidensä luokse tai lähtevät kaupunkilomalle esimerkiksi Chicagoon. Loma lienee kaikille tervetullut. Tänään ranskan kielen opettajamme ennakoi, ettei kukaan jaksaisi enää opiskella ja hän vihjasikin meille: ”Minulla ei ole valtuuksia peruuttaa oppituntia mutta jos kukaan ei tule luennolle, ei sellaista myöskään pidetä. Ymmärrättehän?” Minä kuitenkin päätin vaatia opiskelijoita raahaamaan itsensä paikalle vielä huomennakin.

Kirjoittelen myöhemmin siitä, miten kiitospäivä sujui, kunhan saan ruuat sulateltua. Sitten onkin enää viimeiset rutistukset jäljellä tätä lukukautta. Suomen kurssi loppuu joulukuun puolivälissä ja lähden sitten suorilta käsin Washingtoniin Fulbright FLTA-konferenssiin ja siitä edelleen Suomeen viettämään joulua! Näillä näkymin matkustelu saattaa jatkua tammikuun puolella Kalifornian maisemissa...