Loppurutistuksia

Joskus silloin aikoinaan kun muutin tänne Madisoniin, päätin, että opettelisin tuntemaan Yhdysvaltain maantietoa, kuten osavaltioiden nimiä, niiden sijaintia ja tärkeitä kaupunkeja. Katselin tässä iltapäivällä Amerikan karttaa, joka on makuuhuoneeni seinällä. Totesin, etten kyllä ole oppinut tuntemaan sitä juuri yhtään sen paremmin kuin aiemmin. Mietin vain: ”Kappas, West Virginia onkin tuossa ja Oklaholma tuolla!” Tuskin edes muistin kaikkien osavaltioiden olevan olemassa.

Se, mitä minä olen jokseenkin oppinut tuntemaan, on se pieni tähdellä merkitty piste Wisconsinin osavaltion eteläosissa: Madison. Toki olen oppinut paljon muutakin, mutta siinä karttaa katsoessani tunsin nähneeni niin kovin vähän tästä maasta. Olen poiminut palasia sieltä sun täältä. Pieniä kokemuksia, kuultuja tarinoita, tiedonjyväsiä ja huhupuheita. Jos minua pyydetään Suomessa kertomaan Amerikasta, en tiedä, miten parsin kasaan mitään järkevää vastausta.

Huomaan taas eläväni samankaltaista puolielämää kuin silloin ennen lähtöäni Jenkkeihin. Arki vaan kulkee eteenpäin tavalliseen tahtiinsa mutta ajatukset poukkoilevat taas jo kesässä, syksyssä ja jossain hamassa tulevaisuudessa.  Viime viikot ovat olleet kiireisiä, koska tavallisen työn lisäksi olen tehnyt muutamia ylimääräisiä opiskelu- ja työhommia ja myös suunnitellut tulevaa kesää ja lukuvuotta. Haluaisin ahnehtia ja tehdä kaikkea, koska seuraava lukuvuosi on todennäköisesti viimeiseni opiskelijana.

Vastuutehtäväni täällä Madisonissa eli opetus ja opiskelu loppuvat virallisesti noin kolmen viikon päästä. Sitten olen varannut kaksi viikkoa sille, että sanon jäähyväiset ja ruksin vielä listastani ne asiat, jotka täytyy tehdä ja nähdä ennen paluuta Suomeen. Kirjoittelen myös blogiin viimeisten viikkojen tunnelmia niin paljon kuin pystyn. Kuulemiin!

Go Brewers!

Toista blogitekstiä pukkaa heti edellisen perään. Haluan nimittäin hehkuttaa, että tänään kävin katsomassa ihkaoikeaa jenkkiläistä Major League -pesismatsia! Tein muutaman kaverin kanssa pienen ekskursion Milwaukeehen katsomaan juuri alkaneen pesiskauden toista peliä. Vastakkain olivat Milwaukeen Brewers ja St. Louisin Cardinals, jotka ovat molemmat aivan kelpo joukkueita.

Saavuimme hienolle Miller Park -stadionille jo pari tuntia ennen pelin alkua mutta stadioni ja etenkin sitä ympäröivä pysäköintialue olivat jo täynnä pesisfaneja. Ilmassa tuoksui hodarit ja grillikaasu, koska paikalliset pesisfanit viettivät parkkialueella tailgate-etkoja juoden olutta ja pelaillen pelejä.

Esimerkillistä tailgate-pregame-meininkiä.

Taas olin häkeltynyt siitä, kuinka tosissaan ihmiset ottavat urheilun täällä päin. Kaikilla oli oman joukkueen värejä päällään ja peliin valmistauduttiin hyvällä nestetankkauksella. Lähes kaikki kannattivat tietenkin kotijoukkuetta eli Brewersejä, joten kaverini sai Cardinals-paita päällään melko töykeitä katseita. Eräs herttainen nainen kommentoi suoraankin: ”You suck”! 

Meidän pelieväät.

Olen jo aiemmin käynyt katsomassa jenkkifutista ja korista mutta pesiksen seuraaminen oli ehkä mukavinta. Sääntöjen päälle ymmärsi aika hyvin sen perusteella, mitä tietää suomalaisesta pesiksestä, vaikka se jossain määrin eroaakin jenkkipesäpallosta. Oli myös mielenkiintoista taas päästä näkemään livenä kaikki ne asiat, jotka on joskus televisiosta nähnyt: pelaajat univormuineen, amerikkalaisen pesiskentän ja syöttöringin, maskotit sekä juoma- ja välipalamyyjät, jotka välillä tulivat koreineen huutelemaan janoisille ja nälkäisille. Suosittua ruokaa olivat tietenkin hodarit, nachot ja maapähkinät, joiden kuoret sai surutta heittää katsomon lattialle. 

Kuten kuvista näkyy, meidän istumapaikkamme olivat aika katsomon lehtereillä mutta hyvin sieltä kaukaakin pystyi seuraamaan peliä.

Peli kesti noin kolmisen tuntia, joka on kuulemma aika lyhyt aika normaalille pesispelille. Loppujen lopuksi kotiyleisö sai lähteä stadionilta tyytyväisenä, koska Brewersit pesivät Cardinalsit 6-0. Cardinalseja kannattaneet kaverini onneksi toipuivat häviöstä suhteellisen hyvin. Minäkin innostuin sen verran pelistä, että voisin joskus jopa seurata, miten liigassa käy. Jos nyt jaksaa.

Olutmyyjä.

Matkalla takaisin Madisoniin pysähdyimme muuten maailman parhaimmassa jenkkidinerissä eli Pine Conessa! Olen käynyt siellä jo muutaman kerran ja nyt halusin suositella sitä myös reissukavereilleni. Pine Cone on moottoritien varrella sijaitseva ravintola, joka on varsinkin rekkakuskien suosiossa. Ruoka on uskomattoman hyvää, koska koossa ja kaloreissa ei todellakaan säästellä. Annokset ovat sellaisia, että isoinkin keskilänteläinen rekkamies saa kupunsa täyteen ja tietenkin hyvää kahvia palanpainikkeeksi.

Parasta on, että sapuska on oikeasti hyvää, palvelu pelaa ja hinnat ovat halvempia kuin missään muussa ravintolassa, jossa olen käynyt. Kehotan pistäytymään, jos joskus eksyt tänne päin maailmaa! Ja jos et usko, että annokset ovat isoja, katsohan millaisia leipomuksia Pine Conessa on tarjolla: 

Spring Break in Chicago

Spring Breakia ei täällä keskilännessä voi todellakaan kutsua hiihtolomaksi, koska kadunvarret on täynnä kukkasia ja minä vedän jokakeväistä allergialääkekuuriani. Loma kuitenkin on, ja kyllähän sitä jo vähän odottelinkin. 

Spring Breakin kunniaksi lähdin katsastamaan Amerikan kolmanneksi suurimman kaupunkin eli Chicagon, jonne riitti Madisonista vain noin kolmen ja puolen tunnin bussimatka. Kummallista, miten Wisconsinin maaseutumaisemat vaihtuivatkin niin nopeasti elämää sykkivän suurkaupungin katuihin.

En tiennyt Chicagosta etukäteen kovin paljoa,  vaikka Chicago on nimeltä hyvin tuttu kaupunki. Mieleen tulivat lähinnä hämyisät blues- ja jazzklubit, historiallinen arkkitehtuuri ja pilvenpiirtäjät. Halu lähteä Chicagoon hiipi mieleen hiljalleen sitä mukaa, kun kävin eri kaupungeissa Yhdysvalloissa ja joka paikassa löysin jotain uutta. Tahdoin tietää, mitä Chicagolla olisi annettavanaan.

Vietin Chicagossa kolme päivää ihanan korealaisystäväni kanssa. Meillä kävi tuuri, koska koko vierailumme ajan Chicago kylpi auringossa ja näytti varmasti parhaat puolensa. Kaupunki oli sanalla sanoen upea. Pilvenpiirtäjät olivat kiveä ja terästä mutta massiivisuudestaan huolimatta näyttivät kauniilta ja siroilta, varsinkin Chicago-joen reunustoilla. Katuja koristivat värikkäät tulppaanit ja vanhanajan kello- ja mainostaulut. Autojen meluun sekoittui junien kolina. Paikalliset downtown-alueen kulkijat olivat laihoja ja tyylikkäitä; tukka oli hyvin, kello näkyi. Kadut olivat yhtä lailla siistejä eikä missään ollut roskan roskaa.

Toisin kuin esimerkiksi San Francisco, L.A. ja New York, Chicago ei ole selvästi turistikaupunki. Toki vierailijoita käy paljon muttei se ole samanlainen matkailija-hotspot eikä joka kadunkulmassa ole siksi myöskään matkamuistomyymälöitä. Chicagossa ei vain ole samalla tavalla nähtävyyksiä. 

Turistien suosimia paikkoja Chicagossa ovat Millenium Park, Bean-taideteos, Marilyn-patsas, vanha vesitorni, Navy Pier ja kaupungin korkeimmat huiput eli Willis-, Hancock- ja Trump-tornit. Nämä oli oikeastaan aika nopeasti kierretty eivätkä minun mielestäni olleet mitenkään erityisiä. Willis-tornin Sky Deck eli 103. kerroksen näköala-alue oli toki huima(ava), vaikka sinne jonottaminen vähän ärsyttikin. Me sentään saimme hostellilta alennushintaisen pääsylipun, jolla ohitimme pisimmät jonot. Jos tätä mahdollisuutta ei ole, paikalle kannattaa lähteä jo aikaisin aamulla. 

Kaupungissa on paljon muuta nähtävää kuin turistipesäkkeet. Chicagohan on itsessään jo nähtävyys, koska pelkästään kaupungin film noir -tyylisiltä kaduilla on paljon kuvauksellisia maisemia. Tekemistä löytyy myös. Chicagossa voi lähteä esimerkiksi arkkitehtuuriristeilylle Chicago-joelle, käydä ostamassa HotTix-myymälästä alennushintaiset liput Broadway-musikaaleihin tai impronäytelmiin tai lähteä tutustumaan museoihin, planetaarioon ja akvaarioon

Me nuukailimme hintojen suhteen, joten kävimme museoista ainoastaan Chicagon Art Institutessa. Siellä erityisesti impressionismin ja 1900-luvun eurooppalaisen ja amerikkalaisen taiteen kokoelmat olivat ehdottomasti näkemisen arvoisia. Shoppailimme myös hieman Michigan Avenuen kaupoissa, vaikka ihan kaikkiin kauppoihin ei meidän budjeteilla ollut asiaa.

Illat olivat lempiaikojani Chicagossa. Ensimmäisenä iltanamme kävimme syömässä kuuluisat, chicagolaiset deep dish -pizzat ja sitten tutkimme, millaisia blues- ja jazzbaareja keskustassa oli. Päädyimme Howl at the Moon -nimiseen pianobaariin, jossa oli huippu tunnelma, mahtavia soittajia ja juuri oikea meininki. 

Toisena iltana halusimme vielä jotain sielukkaampaa ja löysimme todellisen helmen: Buddy Guy’s Legends -bluesklubin. Toisin kuin monet tunnetummat bluesbaarit, täällä ei juuri näkynyt muita turisteja vaan baari täyttyi paikallisista chicagolaisista, jotka taatusti tiesivät laadun päälle. Klubilla esiintynyt Chicago Catz veti aivan uskomattoman hyvän show’n, johon kuului bluesia, rockia, soulia ja kaikkea sitä, mitä on aito chicagolainen livemusa.

Jos jokin Chicagossa ärsytti, se oli ehkä palvelun huono laatu. Tämä lienee tyypillistä suurkaupungeille mutta Chicagossa asiakaspalvelijoiden töykeys ja joustamattomuus kypsytti minua erityisen paljon. Huonon asiakaspalvelun huippu oli ehkä vierailu Ed Debevic’s -nimisessä ravintolassa. Ravintolan ideana on, että tarjoilijat ovat tarkoituksella töykeitä ja asennevammaisia. Konsepti oli hauska mutta lopputulos oli pettymys: meitä ei herjattu kertaakaan ja huonon palvelun sijaan emme saaneet oikein mitään palvelua. 

Julkisia liikennevälineitä en oikein voi kommentoida, koska kuljimme Chicagossa pelkästään jalan. Kaupungissa oli helppo suunnistaa ja keskustassa etäisyydet olivat sopivat kävelemiselle. Jos ei halua kipeyttää jalkojaan, voi kuitenkin lähteä seikkailemaan myös metroilla ja busseilla, jotka kuulemani mukaan toimivat oikein hyvin.

Lopuksi haluan vielä suositella yhtä paikkaa Chicagossa: jos etsii hyvää ja halpaa majoitusta, paras vaihtoehto on ehdottomasti HI-Chicago hostelli. Hostelli oli viimeisen päälle sisustettu ja siisti, ja asiakaspalvelu toimi täällä erityisen hyvin. Meillä oli hostellissa oma huone, ja kylpyhuone, vessa ja keittiö oli jaettu muiden kanssa. Hintaa tuli vain 30 euroa per yö ja siihen kuului myös aamupala. Ainoa huono puoli oli hostellin vierestä kulkeva junarata ja viereisen rakennuksen remonttityöt, jotka jatkuivat läpi yön.

Reissu Chicagoon oli hieno kokemus ja seuraavan päivän väsymyksen perusteella käytimme aikamme siellä tehokkaasti. Kolme päivää riitti kuitenkin hyvin kaupunkiin tutustumiseen. Näkemistä olisi varmasti lisää keskustan ulkopuolella mutta näimmepähän ainakin pääasiat kaupungista. Reissun jälkeen oli mukava palata taas Madisoniin, koska ei minusta olisi asumaan suurkaupungissa. Siellä on liian paljon melua, kiirettä ja hälinää. 

Ainiin, Chicago todellakin lunasti nimensä Windy City. Michigan-järveltä puhaltanut tuuli meni suoraan luihin ja ytimiin, hurrrr.