Inspaisiko ryhtyä FLTA:ksi?

Suomen kielen pää- ja sivuaineopiskelijat, hoi! Fulbrightin Finnish Language and Culture Teaching Assistant -ohjelman hakuaika vuosille 2012-2013 päättyy aivan näillä näppäimillä eli tarkalleen ottaen 31. lokakuuta.  Minua pyydettiin kirjoittamaan hieman siitä, millainen hakuprosessi ohjelmaan kuuluu.  Tässä siis asioita, joita voit odottaa ja jotka kannattaa muistaa, jos aiot nyt tai tulevaisuudessa hakea maailman kivoimpaan vaihto-ohjelmaan.

FLTA on lyhenne sanoista Finnish Language and Culture Teaching Assistant (tai muualla maailmassa Foreign Language Teaching Assistant). Yhdysvalloissa opetusassistentit ovat yleinen osa yliopistoja. He ovat tavallisesti maisteri- tai tohtorivaiheen opiskelijoita, jotka joko opettavat kurssia tai avustavat varsinaista opettajaa kurssin suunnittelemisessa, materiaalin luomisessa tai kokeiden arvioimisessa. FLTA:n tehtävät riippuvat sijoitusyliopistosta. Joskus FLTA saattaa esimerkiksi huolehtia opiskelijoiden tuutoroinnista tai keskustelupöydän järjestämisestä.  Joskus taas FLTA huolehtii itsenäisesti jonkin kurssin opetuksesta, kuten minä tällä hetkellä. Opetettavat kurssit voivat olla millä tahansa tasolla, ja ne voivat myös olla keskustelu-, kirjallisuus- tai kulttuurikursseja.

Ohjelman hakupaperit ja ohjeet hakemiseen löytyvät Fulbrightin sivuilta. Hakemus täytetään sähköisesti ja englanniksi. Lomakkeeseen kirjoitetaan muun muassa tavanomaiset henkilötiedot ja lisäksi kerrotaan kiinnostuksenkohteista ja harrastuksista,  työkokemuksesta ja ansioista sekä aiemmista vaihto-opiskeluista tai matkoista. 

Hakemuksessa on muutamia osioita, jotka vaativat hieman enemmän pohdintaa. Vuonna 2010 hakemuksessa täytyi kertoa, millaisia kursseja haluaisi suorittaa Amerikassa, miten haluaisi opettaa suomea ja miten haluaisi esitellä kulttuuriaan. Näihin on hyvä paneutua hetkeksi ja miettiä, mitä tavoitteita itselleen asettaisi opettajana ja ”kulttuurilähettiläänä”. Älä kuitenkaan vain diipadaapaa, vaan anna konkreettisia esimerkkejä. Opettamisesta kirjoittaessasi ei olisi pahitteeksi googlata, millaista kielenopettaminen on Amerikassa. Avainsanat: communicative language learning/teaching!

Hakemuksen tärkeimmät osat vuonna 2010 olivat esseet otsikoilla Objectives ja Personal Statement. Objectives-esseessä sinun tulee kuvailla itseäsi opiskelijana ja tulevana opettajana sekä  kertoa ammatillisia tavoitteitasi sekä opinto- (ja tutkimus)tavoitteitasi. Tässä esseessä saa ronskisti kehua itseään ja saavutuksiaan. Tavoitteena on vakuuttaa lukija siitä, että sinulla on jotain annettavaa opetusassistenttina ja että ohjelmasta on sinulle merkittävää hyötyä tulevaisuudessa. Esseeseen voi myös lisätä toiveita sijoitusyliopistosta. Toiveita on aivan suotavaa esittää mutta suosittelen myös olemaan avoin kaikille vaihtoehdoille.

Personal Statement -essee on huomattavasti Objectives-esseetä henkilökohtaisempi. Siinä tavoittena ei ole kertoa vain lahjakkuudesta alallaan vaan pikemminkin auttaa lukijaa tuntemaan sinut. Esseessä ei siis tarvitse pelätä olla sentimentaalinen. Sinun tulisi kuvata kasvuasi ja kypsymistä ihmisenä. Voit esimerkiksi kuvailla lapsuuden arvokkaita kokemuksia, tärkeitä ihmisiä ja aatteita tai keskeisiä käännekohtia elämäsi aikana. Esseeseen voi myös kirjoittaa henkilökohtaisia -- siis muita kuin akateemisia -- tavoitteita. Nämä asiat ja tavoitteet tulisi kytkeä siihen, minkä vuoksi haluat hakea tähän ohjelmaan

Omien tietojen ja esseiden lisäksi hakemuksessa pyydetään kolmea suositusta. Suosittelijoille lähetetään linkki, jonka kautta he voivat käydä jättämässä suosituksensa. Hakija itse ei pääse näkemään suosituksia. Suosittelijat kannattaa valita siten, että he todella tuntevat sinut joko opiskelijana tai työntekijänä tai molempina. Heidän pitäisi siis voida hyvin arvioida kykyjäsi FLTA:n työtehtäviin.  Ota myös huomioon, että Fulbright Centeristä tai sijoitusyliopistosta saatetaan soittaa suosittelijoille.

Hakemuksen lähetettyäsi ja määräpäivän umpeuduttua voit alkaa odotella vastausta Fulbright Centeriltä. Minä sain haastattelukutsun viikon tai parin päästä hakemuksen jättämisestä. Haastattelu järjestettiin vuonna 2010 marraskuun puolivälissä, kuten näyttää olevan tänäkin vuonna. Kaikki haastattelut pidetään Helsingissä Fulbright Centerin tiloissa. 

Haastattelut ovat yksilöhaastatteluja, joissa haastattelijoina on ihmisiä Fulbrightiltä ja CIMO:ltä sekä mahdollisesti joku ulkopuolinen suomen kielen opetuksen asiantuntija. Fulbrightin ja CIMO:n henkilökunta on leppoisaa ja mukavaa porukkaa, joten heitä ei kannata turhaan jännittää. Haastatteluun on kuitenkin syytä valmistautua miettimällä etukäteen vahvuuksiaan, heikkouksiaan ja tavoitteitaan eli samoja asioita kuin hakemuksessakin kysytään. Haastattelijat saattavat pyytää tarkennuksia hakemuksessa kertomiisi asioihin. Tärkeää on, että osoitat aitoa mielenkiintoa FLTA-ohjelmaa kohtaan ja että voit perustella olevasi sopiva tehtävään. Kannattaa myös ehdottomasti tutustua tarkemmin Fulbrightin ja CIMOn toimintaan ja historiaan.

Haastattelujen perusteella CIMO lähettää hakemukset eteenpäin amerikkalaisiin yliopistoihin. Yliopistot ja Fulbright Center valitsevat kandidaatit yhdessä marras-joulukuun aikana. Tällöin on mahdollista, että yliopistoilta otetaan yhteyttä hakijoihin sähköpostitse tai puhelimitse. Minulla oli mukava Skype-puhelu Madisoniin joulukuussa.

Valinnat ilmoitetaan hakijoille joko joulukuun lopulla tai tammikuun aikana. Vaikka vahvistus saattaa tulla vasta uuden vuoden jälkeen, on hyvä varautua matkustamaan tammikuussa Helsinkiin ensimmäiseen FLTA-tapaamiseen. Samana päivänä tapaamisen kanssa tehdään myös englannin kielen tasokoe eli TOEFL-koe. Kokeesta löytyy paljon tietoa netistä. Se on pitkä mutta loppujen lopuksi melko helppo meille suomalaisille. 

Tammikuun aikana täytyy myös hankkia lääkärintodistus, johon on olemassa oma lomakkeensa. Ei-kiireellisten lääkärinaikojen saaminen voi tunnetusti olla  hieman hankalaa, joten voit hyvin varata ajan ajan jo joulukuun puolella. Huomaa, että lomakkeessa saatetaan kysyä kummallisia asioita ja voit joutua käymään röntgenissäkin todistaaksesi pöpökammoisille amerikkalaisille, ettei sinulla ole tuberkuloosia.

Jos olet onnekkaasti päässyt näin pitkälle, voit alkaa hiljalleen jännittää ja suunnitella tulevaa FLTA-vuotta. Kevään aikana pysytellään yhteydessä Fulbright Centerin kanssa ja hoidetaan tarvittavia paperitöitä pois alta. Kevätkuukausina hakijan hyväksyminen stipendiaatiksi vahvistetaan myös Amerikan puolelta. Lopullinen hyväksymiskirje Washingtonista tulee huhti-toukokuussa. Toukokuussa Fulbright Center järjestää myös kaikille Fulbright-vaihtoon lähtijöille yhteisen orientaation, jossa saa hyödyllistä tietoa vaihtovuoteen valmistautumisesta.

Viimeinen etappi ennen lähtöä on viisumin hankkiminen kesä-heinäkuussa. Se vaatii vielä neljännen reissun Helsinkiin FLTA-asioissa mutta sen jälkeen kaikki on reilassa matkaa varten. Viisumihaastattelu konsulaatissa kestää vain muutaman minuutin. Mitään ongelmaa tuskin on, ellei kovin ala heittämään pommiuhkausläppää. Sellaista huumoria ei ymmärretä siellä eikä myöhemmin Yhdysvaltain rajalla.

Lähdön aika koittaa yleensä elokuussa tai syyskuun alussa riippuen siitä, milloin sijoitusyliopisto aloittaa lukukautensa. Ennen kohdeyliopistoon menemistä stipendiaatit osallistuvat viisipäiväiseen orientaatioon jossakin päin Amerikkaa. Minun orientaationi oli aivan elokuun alussa New Yorkissa. Orientaatiosta alkaakin sitten todellinen FLTA-vuosi!

Toivottavasti tämä teksti auttaa niitä, jotka harkitsevat FLTA-ohjelmaan hakemista tai joilla on hakuprosessi meneillään. Tsemppiä! Hakuprosessi voi tuntua välillä pitkältä mutta voin todistaa, että sekin loppuu aikanaan ja kärsivällisyys palkitaan. Vastaan mielelläni kysymyksiin ohjelmaan hakemisesta, haastattelusta, TOEFL-kokeesta tai käytännön järjestelyistä, kuten vaikkapa asunnon hankkimisesta.

Tässä vielä linkki Fulbrightin FLTA-ohjelman sivuille: http://www.fulbright.fi/index2.php?lang=fi&m=3&id=1233. Ei muuta kuin hakemusta vetämään!

Pikkunätti ja periamerikkalainen Door County

Viimeiset kaksi viikkoa ovat kuluneet  hurjaa vauhtia mutta aikahan juoksee, kun on kivaa ja kiirettä. Toissa ja viime viikolla minulla oli ihania vieraita Madisonissa: rakkaat äiti ja iskä! Heidän ollessa täällä kiertelimme ahkerasti kaupunkia ja kampusta, ja viime viikonloppua lähdimme kolmistaan huristelemaan pohjois-Wisconsiniin. Minäkin pääsin taas auton rattiin mittailemaan amerikkalaisia moottoriteitä. 

Viikonloppureissun määränpää oli Door County, joka sijaitsee Michigan-järveen haarautuvalla niemimaalla. Matkan tarkoitus oli tavata kotiväen liikekumppaneita emmekä varsinaisesti lähteneet reissuun maisemien vuoksi. Door County kuitenkin yllätti meidät, sillä se osoittautui varsin viehättäväksi alueeksi!

Ensimmäinen pitstop oli nimeltään Sturgeon Bay.  Paikka oli niin syrjäinen, että puhelimet lakkasivat toimimasta noin 30 mailia sitä ennen. Kaukaisuudesta huolimatta se oli kuitenkin yllättävän söpö ja idyllinen pikkukylä. Kaupungissa  oli viehättäviä pieniä suklaa- ja käsityökauppoja, isoja venesatamia ja kauniita rantamaisemia. Ilmeisesti Sturgeon Bay on suosittu kesälomapaikka Chicagon ja Milwaukeen ökyrikkaiden keskuudessa.  Keskuskatu tuntuikin olevan suunniteltu turisteille ja lomamatkailijoille. Kaikki kaupungissa oli kovin pikkunättiä.

Yövyimme hienossa hotellissa, joka oli sisustettu viimeisen päälle merelliseen ja rustiikkiseen tyyliin. Söimme illalla tunnelmallisessa ravintolassa hieman kaupungista länteen. Amerikkalaiseen tyyliin illalliseen kuului alkudrinkit, isot alkupalat, alkusalaatit ja keitto ja vasta sitten pääruoka, jolla olisi ruokkinut kolme ihmistä. Ruoka oli kieltämättä mahtavaa ja söimme paljon paikallisia ruokia. Maistoin vihdoin wisconsinilaista herkkua eli cheese curdeja! Ne ovat mitäpä muutakaan kuin uppopaistettua, leivitettyä cheddar-juustoa! Vähän turhankin dekadenttia.

Hulppea hotellimme!

Sturgeon Baysta jatkoimme matkaa Sister Bayhyn ja sieltä edelleen kohti niemennokkaa eli Gills Rockia. Matkan varrella näimme nättejä pikkukyliä, jotka huokuivat perinteitä ja kotiseutuylpeyttä. Olin myös aistivinani vanhaa kunnon republikaanihenkeä. Myös skandinaavisia vaikutteita oli paljon, ja Gills Rockissa kävimmekin pienessä putiikissa, jossa myytiin kaikenlaista pikkutavaraa Ruotsista, Norjasta ja Suomesta. Kauppa oli aivan järven rannalla ja välillä kova tuuli heitti aallot niin korkealle, että ne loiskahtivat suoraan kaupan ikkunaa ja kattoa vasten. Gills Rock todellakin oli kaukana kaikesta, ”maailman äärellä”, koska järvenrannan toista puolta ei voinut nähdä. Lähin ruokakauppakin taisi olla kymmenen mailin päässä.

Tornado oli pyyhältäny tämän metsän läpi ja tehnyt aika ilkeän näköistä jälkeä.

Michigan-järven rantaa.

Järvi kuin meri.

Puro, josta nousevat Michigan-järven lohet!

Puro oikein kuhisi lohia, jotka pyristelivät vastavirtaan.

Sister Rockissa oli Fall Fest -bileet ja kaikki olivat jo alkuiltapäivässä hyvässä juhlahumussa.

Porukka ei saa tarpeekseen kurpitsoista täällä!

Gills Rock.

Gills Rockissa sijaitseva savustamo, josta haimme tuoretta savusiikaa.

Yövyimme vieraanvaraisten isäntiemme luona upeassa järvenrantatalossa. Tämäkin talo oli täynnä kotiseuturakkautta. Se oli todella kaunis ja tyylikäs mutta seiniä koristavat peuranpäät ja isännän kaataman karhun talja tuntuivat vähän yliampuvilta. Metsästys, kalastus ja luonnossa liikkuminen kuitenkin ovat Door Countyssa suosittua ajanvietettä. Lähdimmekin lauantai-iltana kokeilemaan paikallista harrastusta: shiningia! Tarvittavat välineet: auto  ja iso, kirkas valonheitin. Sitten vain lähdetään autolla ajelemaan ympäri pilkkopimeitä pikkuteitä ja heijastetaan valoa pelloille ja tienvarsille siinä toivossa, että sattuisi näkemään jonkun elukan kiiluvat silmät. Etsimme muun muassa piikkisikoja, opossumeita ja pesukarhuja mutta ne pysyivät piilossa. Sen sijaan löysimme useankin ryhmän komeita peuroja!

Sunnuntaina lähdimme paluumatkalle ja ajelimme Gills Rockista etelään mutkittelevaa järvenrantareittiä pitkin. Luonto  reitin varrella oli upeaa! Michigan-järven vesi kimmelsi syvänsinisenä ja ruskan värit olivat parhaimmillaan. En meinannut malttaa lakata ottamasta kuvia maisemista. Ajelimme hiljalleen takaisin Sturgeon Bayhyn, ja sanoimme hyvästit isännillemme.

Green Bay -lahti.

Bongasimme kalkkunoita kirsikkatarhassa!

Sturgeon Baysta lähdimme suunnistamaan Milwaukeehen, koska halusimme piipahtaa sielläkin. Emme ehtineet paljon tutustua kaupunkiin mutta kiertelimme keskustaa autolla ja ihastelimme korkeita rakennuksia auringon laskiessa. Kaupunki oli melko aution oloinen ja tajusimme miksi, kun ajoimme Milwaukee Brewers-pesäpallojoukkueen stadionin ohi. Näköjään koko Milwaukee oli joko ahtautunut stadionille tai istui kotonaan katsomassa matsia televisiosta.

Madisoniin saavuimme myöhään sunnuntai-iltana. Oli mukava tunne palata kotiin, kun oli saanut hengitellä raikasta rannikkoilmaa parin päivän ajan, vaikka se olikin vaatinut myös useita tunteja moottoritien savuissa ajelemista. Reissu oli kaiken kaikkiaan tekemisen arvoinen, koska saimme tutustua amerikkalaisen perheen elämään ja hienoihin Door Countyn maisemiin. Oli mukava nähdä vähän erilaista Wisconsinia kuin Madison, jossa on Door Countyyn verrattuna paljon enemmän hälyä ja nuoria ihmisiä ja kaupunkilaisempi elämänasenne. Green Bay -lahden varrella sijaitsevat pikkukylät sen sijaan olivat ihanan rauhallisia, idyllisiä ja sanalla sanoen periamerikkalaisia.

Arjen ihanuuksia.

Edellisessä tekstissäni kerroin, että elämä Madisonissa on näin syksyn tullen melko arkista. Millaista minun arkeni sitten käytännössä on? Tässäpä kurkistus tavallisen viikon tapahtumiin:

Työpäivät maanantaista perjantaihin ovat kaikki aika samankaltaisia. Aamuisin herään aikaisin ja yritän päästä suihkuun ennen kuin muut kämppikset ehtivät. Yleensä en onnistu. Laittaudun valmiiksi ja pyöräilen noin varttitunnin matkan kampukselle omakotitalojen reunustamaa Mills-katua pitkin. Katu muistuttaa minua pyöräreitistä Välivainion läpi. Pyörän jarrut ulvovat ja vaihteet rämisevät mutta tähän saakka ajopeli on toiminut. Eturengaskin lähti irti vain kerran.

Matkalla kampukselle Mills Streetillä.

Opetan suomen kielen alkeiskurssia joka arkiaamu kello 9.55-10.45 mutta saavun jo tuntia aiemmin rakennukseen, jossa opetan. Rakennus on yksi kampuksen vanhimpia mutta se on juuri remontoitu, joten se tuoksuu uudelta. Siellä on ihana Steep & Brew -kahvila, josta tilaan aamuteeni ja istahdan rauhassa alas käymään läpi päivän tuntisuunnitelmaa.

Steep & Brew -kahvila.

Itse oppitunti vierähtää ohi hetkessä. Minulla on yhdeksän ihanaa, lahjakasta ja motivoitunutta opiskelijaa. Opettaminen on ollut mahtavaa. Se ei ole aina helppoa ja välillä ärsyttää, kun teen virheitä, mutta opettajan rooli tuntuu koko ajan luonnollisemmalta. Onnistuneen oppitunnin jälkeen on vain uskomattoman hyvä olo. Hienointa on, että saan suunnitella omat oppituntini ja että olen itse vastuussa kurssista. Se motivoi pistämään parastani.

Suomen kielen oppituntien luokka.

Oikealla Education Hall, jossa opetan.

Suomen oppitunnin päätyttyä ryntään omien opintojeni pariin. Stipendini sääntöihin kuuluu, että suoritan joka lukukausi kaksi kurssia. Kesällä harmittelin sitä, etten Yhdysvalloissa pääse oppimaan uutta kieltä, joten korjasin asian aloittamalla ranskan kielen alkeiskurssin. Sen lisäksi suoritan audit-opiskelijana viestintää ja markkinointia yhdistävää kurssia Mass Media and the Consumer. Oikeastaan en varsinaisesti suorita sitä, koska audit-statuksella minun ei tarvitse enkä voi tehdä kurssista tenttejä. Käyn siis kurssin luennoilla silkasta sivistyksen ilosta. Ahneuttani valitsin näiden kahden kurssin lisäksi vielä yhden vapaaehtoisen kurssin, joka on suunnattu ulkomaalaisille teaching assistanteille. Siellä harjoittelen opetustaitoja kivan japanilaistytön, ärsyttävän intialaismiehen ja fiksujen kiinalaisten teekkarien kanssa.

Kun en ole luennoilla, istun tavallisesti toimistollani suunnittelemassa seuraavan päivän oppituntia ja valmistelemassa opetusmateriaaleja. Samalla saatan vaihtaa kuulumisia suomalaisten kavereiden kanssa. Hiippailen toimistolta ulos noin viiden aikaan. Yritän saada työt ja ranskan läksyt tehtyä ennen kotiinlähtöä mutta aina se ei onnistu. Tällä hetkellä opetuksen suunnitteluun tuntuu kuluvan turhan paljon aikaa. Hion yksityiskohtia tarpeettoman tarkkaan ja mietin pääni puhki, mitä kaikkea voisimme tehdä. Toivottavasti improvisoinnin jalo taito harjaantuu kokemuksen myötä. 

Iltaisin teen milloin mitäkin: jatkan töitä/läksyjä, surffailen netissä, käyn lähikaupassani Coppsissa tai puuhailen jotain vuokraisäntäni Jimbon kanssa. Hän lähettää meille vuokralaisille kaikenlaisia menovinkkejä ja kutsuu meidät mukaan tapahtumiin. Viime aikoina olemme käyneet pelaamassa yhdessä tennistä! Muutenkin yritän pitää kuntoa yllä ja viime viikolla hankin vihdoin jäsenyyden kuntoklubille. Siellä on kaikki mitä voi toivoa: joogaa, aerobicia, spinningiä, ja muun muassa kuntolaitteita, joissa jokaisessa on oma televisio. Mutta mikä parasta: naisten pukuhuoneessa on ihkaoikea suomalainen sauna! Ilmoitus saunan ovessa tosin kertoo, ettei saunaa käytetä ihan suomalaiseen tyyliin:

Perjantait ovat lempipäiviäni, koska silloin on vähiten kiireitä ja töiden jälkeen voi lähteä käymään vaikka skandinavistiikan opiskelijoiden Happy Hourilla. Viime perjantaista lähtien olen aloittanut viikonloppuni Der Rathskellarista, jossa vedän suomenkielistä keskustelupöytää. Eri kieliryhmillä on tapana järjestää tällaisia viikottaisia hengailuhetkiä, joissa puhutaan kyseistä kieltä ja esimerkiksi pelataan pelejä. Suomenkielistä pöytää ei vielä ollut, joten päätin pistää sellaisen pystyyn, koska kysyntää oli. Kaksi ensimmäistä tapaamista ovatkin menneet mukavasti! Jos jutustelu ei jatkossa suju, voin aina vedota siihen, että hiljaisuus kuuluu asiaan autenttisessa suomalaisessa keskustelussa.

Muuten viikonlopun puuhat vaihtelevat. Lauantaiaamupäivisin käyn silloin tällöin keskustassa Farmer’s Marketilla, jossa paikalliset viljelijät ja yrittäjät myyvät tuotteitaan. Illat vietän fiiliksen ja seuran saatavuuden mukaan joko kotosalla tai kaupungilla katselemassa meininkejä. Yritän joka viikonloppu kokeilla jotain uutta ja käydä esimerkiksi testaamassa jonkun uuden ravintolan, olutlajin tai drinkin. Sunnuntaisin puolestaan saatan käydä kävelyllä esimerkiksi Arboretum-puistossa tai Monona Bayn ympärillä -- ainakin jos jaksan olla tervehenkinen.

Amisheja Farmer's Marketilla.

Arboretumin metsäpoluilla seikkailemassa.

Viikonloppu hurahtaa ohi aina yhtä huomaamatta. Sen jälkeen alkaa taas uusi viikko tuttuine kuvioineen mutta myös uusine kujeineen. Elämä tällä hetkellä on kivaa, joskin melko työntäyteistä. Madison tuntuu kuitenkin jo niin kotoisalta ja hauskalta kaupungilta, että se tekee kiireisestäkin elämästä leppoisaa. Saa nähdä, mitä lokakuu täällä tuo tullessaan. Luvassa ehkä road trip pohjois-Wisconsiniin ja loppukuusta ainakin kurpitsahommia eli Halloween!

Syksy saapuu Madisoniin

Olen ollut Madisonissa nyt melkein tasan kaksi kuukautta. Aika on mennyt hurjan nopeasti. Syksy tekee täällä tuloaan, ja kohta alkaa ruskan paras aika. Viime viikolla tuleva talvi varoitteli jo itsestään, ja muutamana yönä lämpötila tipahti pakkasen puolelle.  Viime viikonloppuna viikkasin siis kesävaatteet sievästi vaatelipastooni ja vuokraisäntä kävi poistamassa ilmastointilaitteen ikkunasta. Tällä viikolla tosin jouduin kaivamaan hellevaatteet taas esille, koska keskilännen ailahteleva ilmasto päätti vielä kerran nostaa lämpöjä 25 asteen paremmalle puolelle. Siitäkin huolimatta kirpeät aamut ja puista tippuvat lehdet kertovat, että kesä on viimeistään nyt ohi.

Kesän loppuminen on merkinnyt myös loppua vaihtoaikani honeymoon-vaiheelle. Vaihto-opiskelun alkuaikoja on verrattu kuherruskuukauteen, koska ensimmäisinä viikkoina uudessa maassa ja kaupungissa kaikki on kovin mielenkiintoista, jännittävää ja hienoa. Myös minun ensimmäinen kuukauteni Madisonissa oli sellaista. Olin vielä lomalla, joten minulla oli aikaa kuljeskella ulkona helteisessä kaupungissa, tutustua ihmisiin ja kokeilla aina jotain uutta. Liikuin jatkuvasti kamera kädessä, ja kaikki näkymät tuntuivat olevan kuvan arvoisia. Kirjoitin myös muistiin paljon asioita, jotka pistivät silmään ja jotka ihmetyttivät, naurattivat tai ärsyttivät minua täällä. (Niitä tulossa blogiin myöhemmin...)

Työt ja opinnot alkoivat syyskuun alussa ja siitä lähtien minulla ei ole ollut samalla tavalla luppoaikaa uusien paikkojen nuuskimiseen ja huolettomaan kuljailuun. Kuin oikean kuherruskuukaudenkin jälkeen, arki tulee väistämättä. Syyskuun aikana työn vastuut painoivat päälle ja päivien rytmi muuttui tasaisemmaksi. Viime viikot ovat kuluneet töiden, opiskelun ja arkirutiinien parissa. Uusia kokemuksia toki tulee edelleen mutta elämä ei enää ole samanlaista tutkimusmatkailua kuin aiemmin. Se ei kuitenkaan ole lainkaan huono asia, vaan jopa helpottavaa.

On ihanaa, että arki on rutinoitunut, koska siitä tulee kotoisa olo. Kuherruskuukauden aikana välillä hirvittää ja huolettaa, miten pystyy elämään niin pitkään vieraassa paikassa ja palaako elämä koskaan normaaliksi. Hiljalleen uuteen ympäristöön kuitenkin tottuu. Alkuhapuilun jälkeen löytää oman paikkansa. Yhtäkkiä huomaa omaksuneensa uusia tapoja ja löytäneensä lempikahviloita, -kauppoja, -pyöräreittejä ja -maisemia. Kaupungissakin pystyy suunnistamaan eksymättä, ja työt sujuvat yhä helpommin. Arkisuus ei ehkä ole niin värikästä mutta selvästi harmonisempaa. 

Vaikka muutos on hyvä, täytyy olla tarkkana. En halua, että elämä täällä lipsahtaa vain työnteoksi ja rutiineiksi. Tällä hetkellä työt ja opinnot vievät leijonanosan ajastani. Toivottavasti siis arkeen tottuessa työnteosta tulee yhä tehokkaampaa, jotta työtä ja leikkejä voisi olla sopivassa tasapainossa. Silloin aikaa jäisi enemmän myös vaikkapa raikkaan syysilman haistelulle, lehtien kahinan kuuntelulle ja pitkille illoille kavereiden seurassa. 

Go with the flow.

Kirjoittaminen herättää hirveästi ajatuksia. Kun alan kirjoittaa blogiini, minulla on yleensä jokin idea tai teema, jota aion käsitellä. Jokaisen kirjoittamani teksti kohdalla aikomukseni on ollut vain lyhyesti heittää pari ajatusta esille ja kertoa kokemuksiani. Teksteilläni on kuitenkin tapana kerätä mittaa, kun ajatukset saavat vauhtia. Yhdestä ajatuksesta syntyy toinen, se johtaa kolmanteen ja sitten muistankin, että asiaa voi ajatella aivan eri kantilta eikä tätä uutta näkökulmaa tietenkään voi sivuuttaa. Yhtäkkiä alun perin tyhjä dokumentti on täynnä epämääräisiä ajatuksenrääpäileitä, jotka minun täytyy sitoa yhteen. Tuskanhiki alkaa valua, mutta enää en voi lopettaa.

Jokaisen tekstin kohdalla minusta tuntuu, etten voi mitenkään päästä loppuun saakka. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän syntyy sanottavaa. Jokaisesta ajatuksesta juontuu vain uusia mielleyhtymiä, joiden en edes tiennyt pesivän päässäni. Kun ajatus pätkii, rummutan näppäimistöä sormillani, etsin oikeita sanoja ja odotan, että saan taas kiinni punaisesta langasta tai löydän uuden.

 

Tajunnanvirran sylkiessä lisää ajatuksia yritän epätoivoisesti luoda koherenssia tekstiin. Se tuntuu mahdottomalta, koska ajatukset eivät koskaan tule sievässä järjestyksessä. Tekstin parsiminen kokoon vie kamalasti aikaa. Siirtelen virkkeitä, teen kappaleita, puran ne taas osiin ja kokoan uudelleen. Poisto-näppäintä käytän melko harvoin, ja se selittääkin, miksi tekstit aina paisuvat. Jokainen kirjoittamani virke tai sen pätkä tuntuu niin ainutlaatuiselta ja niin erilaiselta kuin edellinen, etten millään haluaisi enää poistaa sitä. Olen niin ylpeä muodostettuani ihkaoikean ajatuksen, että pelkään menettäväni sen ikuisesti, jos menen pyyhkimään sen pois. 

Olen kirjoittanut blogia vasta vähän mutta olen huomannut, että minulle kirjoittaminen on ajattelemista. Itse asiassa ”olen huomannut” on väärä aikamuoto, sillä ymmärsin sen juuri tässä näitä lauseita muodostaessani. Aivoni toimivat heti paremmin, kun alan sotkea mustaa valkoiselle. Kirjoittaminen pakottaa minut selvittämään toisiinsa sotkeutuneet ajatuslangat ja avaamaan niiden solmut. Joskus minun täytyy korjata näkemyksiäni, sillä kun näen ajatukseni kirjoitettuina, huomaan niiden olevan ristiriidassa keskenään. Hiljalleen alan kuitenkin ymmärtää itseäni. Ajatukset loksahtavat yhteen päässänikin, kun konkreettisesti järjestän ne virkkeisiin ja kappaleisiin. 

Vuosia sitten minä kirjoitin paljon enemmän mutta sittemmin unohdin, millaisia ahaa-elämyksiä kirjoittaminen antaa. Ehkä siksi olen viime vuosina kokenut itseni jotenkin tyhmäksi. Minusta on tuntunut, ettei minulla koskaan ole järkeviä omia ajatuksia. En muistanut, että minun täytyy kirjoittaa ne! Siksi onkin ihanaa pitää blogia. Sen kirjoittaminen on ennen kaikkea hauskaa, koska en koskaan tiedä, millainen teksti loppujen lopuksi syntyy.

Tämänkään tekstin ei pitänyt olla tällainen. Minun piti kertoa siitä, mitä olen puuhaillut viime viikkoina. Minun piti kertoa, että töissä on ollut kivaa ja että opiskelen ranskaa ja opettelen pelaamaan tennistä. Halusin kirjoittaa vain lyhyesti, koska minun piti mennä nukkumaan jo ajat sitten ja tiesin, että kirjoittamiseen kuluu aina liikaa aikaa. Tämän tekstin ensimmäiset virkkeet olivat vain metatekstiä, joilla yritin käynnistää kirjoitusgeneraattoriani. Ajatukset kuitenkin riistäytyivät taas käsistä ja alkoivat ruokkia toinen toistaan. Ne eivät tulleet tässä järjestyksessä, jossa ne nyt ovat, mutta tällaisen muodon ne lopulta ottivat. Sanat vain veivät mukanaan minut ja pari tuntia yöunista. Nyt olen kuitenkin onnellinen, koska pääsin loppuun asti.