A what-bright?

Blogini esittelytekstistä voi lukea, että blogikirjoitusteni tarkoitus on kertoa kokemuksia Fulbright-vuodeltani Yhdysvalloissa. Joku on saattanut ihmetellä, mikä tuo Fulbright edes on. Suomessa Fulbright ei oikeastaan ole kaiken kansan tuntema organisaatio. Ainakin Oulun korkeudella se saattaa olla melko vieras, koska  stipendiaattilistojen perusteella Oulun yliopisto on tehnyt säälittävän vähän yhteistyötä Fulbrightin kanssa. Minullekaan nimi ei sanonut mitään ennen kuin entinen stipendiaatti vinkkasi siitä minulle (kiitokset Annalle!). Tässä siis muutama kappale organisaatiosta, joka on kiikuttanut minut tänne merten taa. 

Fulbright on kansainvälinen instituutio, joka aloitti  toimintansa kuutisenkymmentä vuotta sitten. Se on perustettu edistämään kansainvälisiä suhteita Yhdysvaltain ja muiden maiden välillä. Toimintaperiaate on, että yhteistyömaista tulee eri alojen opiskelijoita ja asiantuntijoita yhdysvaltalaisiin yliopistoihin opiskelemaan, opettamaan  tai tekemään tutkimusta. Amerikasta puolestaan lähetetään ihmisiä ympäri maailmaa tekemään samaa. Minun ohjelmani on Suomen Fulbright Centerin tarjoama Finnish Language Teaching Assistant -ohjelma, jossa suomen kielen pää- ja sivuaineopiskelijoita viedään opettamaan suomea johonkin amerikkalaiseen yliopistoon. Muitakin vaihtoehtoja on joka lähtöön eri tieteenaloille ja ihmisille heidän uriensa eri vaiheissa.

Fulbrightin toiminnan tavoite on tietenkin kaunis ja rauhaarakastava: opiskelija- ja asiantuntijavaihto edistää kansainvälistä liikkuvuutta, kasvattaa inhimillistä pääomaa ja parantaa kulttuurista ymmärrystä. Pyrkimyksenä on, että jenkkeihin tulevat ihmiset oppivat amerikkalaista kulttuuria ja samalla tuovat mukanaan tietojaan, taitojaan ja tapojaan. Palatessaan kotimaahan he voivat jälleen jakaa kokemuksiaan muille. Sen takia viisuminikin edellyttää, että palaan Suomeen vähintään kahdeksi vuodeksi vaihtoajan jälkeen. Fulbright-sopimukset Amerikan ja yhteistyömaiden välillä on luotu hyödyttämään molempia valtioita. Päämäärä on ihailtava (ja ihanteellinen): sopimuksen molemmat osapuolet voittavat ja loppujen lopuksi parannetaan yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. 

Tavoite saattaa kuulostaa epämääräiseltä. Vaikka minä uskon, että päämäärä ei ole vain sanahelinää ja korulauseita, asiaa voi toki katsoa myös toiselta kantilta. Voihan olla, että minusta on tehty vain osa valtavaa amerikkalaista brändikoneistoa, jonka tarkoitus on kiillottaa USA:n imagoa Suomessa ja maailmalla. Amerikkalaisethan osaavat markkinoinnin eli he tietävät myös, että parhaimpia tapoja levittää brändiä ovat ihmiset, jotka kertovat positiivisia kokemuksiaan eteenpäin. Olenko minä nyt kiitollisuudenvelassa Yhdysvalloille, sillä pääsen tänne opiskelemaan ilmaiseksi samalla kun amerikkalaisopiskelijat kasvattavat velkojaan lukukausimaksuja maksamalla? Täytyykö minun nyt yhtyä yleisamerikkalaiseen suureen kertomukseen unelmien ja vapauden maasta ja levittää ilosanomaa koto-Suomeenkin? Tämä ainakin edistäisi Amerikan kansainvälistä kuvaa. 

Kyynikot voivat sanoa mitä haluavat mutta minä jaksan olla optimisti. Minun kokemukseni mukaan Fulbright ei ole vain Yhdysvaltain valtion asialla, vaan se toimii aidosti kansainvälisen yhteistyön nimissä. Minua ei velvoiteta saamaan täällä hyviä kokemuksia, vaan voin tehdä asioista omat johtopäätökseni -- ainakin niin pitkälle kuin se ylipäätänsä on edes mahdollista. Minun tehtäväni on vain oppia ja saada uusia näkökulmia, joita voin viedä tuliaisina kotiin. Samalla saan tehdä Suomea ja suomalaista kulttuuria tunnetuksi. On vaikea kuvitella, että olisin täällä, jos en uskoisi kokemuksillani olevan merkitystä muutenkin kuin vain minulle henkilökohtaisesti. Minusta on kiva ajatella aina vähän pidemmälle.

Arvostan sitä, että maailmassa on edelleen viisautta sijoittaa ihmisiin, tiedon jakamiseen ja kulttuurienväliseen kanssakäymiseen.  Amerikka on tunnetusti hyvin etnosentrinen maa, joten olen yllättynyt, kuinka paljon hekin satsaavat kansainväliseen henkilövaihtoon yliopistoissa ja muissakin merkittävissä instituutioissa. Tässä suhteessa jenkit eivät ole lainkaan tyhmiä: he tietävät, että kansainvälisistä suhteista on pidettävä huolta ja että se voi vaatia myös pitkän tähtäimen sijoituksia. Luulenpa, että se on yksi syy heidän menestykseensä. Siksi on hyvä, että Suomessakin on organisaatioita, kuten Fulbright ja myös CIMO, jotka pitävät huolta Suomen suhteista ja samalla tuovat maahan uudenlaista osaamista. Samalla yksittäisetkin ihmiset hyötyvät: jokainen stipendiaatti saa upean mahdollisuuden kokea jotain uutta ja kehittää ammatillista osaamistaan.

On vain harmi, että toiminnan valtava hyöty voi olla melko huomaamatonta. Kulttuurisen ymmärryksen lisäämistä on vaikea mitata rahassa ja siksi se onkin pelottavan helppo vain karsia pois turhana menona. Toivon mukaan kaiken taloudellisen myllerryksen keskellä kuitenkin ymmärretään, että Fulbrightilla ja vastaavilla organisaatioilla todella on voimaa parantaa kansainvälista vuorovaikutusta ja sitä myötä myös lisätä valtioiden ja instituutioiden kilpailukykyä (jos asia halutaan ilmaista markkinatalouden kielellä).

P.S. Sikäli mikäli puheeni eivät tähän mennessä ole jo tuntuneet härskiltä mainonnalta, loppukaneettina olkoon pieni vinkki suomen kielen pää- ja sivuaineopiskelijoille: Fulbrightin Finnish Language Teaching Assistant -paikat ovat jaossa ja hakemusten deadline on 31.10.2011! Äkkiä hakemaan! Muidenkin kuin suomen kielen opiskelijoiden on syytä tutustua Fulbrightin tarjoamiin ohjelmiin. Olisi hienoa, jos Oulun yliopistoa näkisi enemmän stipendiaattilistoilla!

Missing You, Reinventing Myself

Ihminen muuttuu väistämättä johonkin suuntaan, kun hän lähtee asumaan toiseen maahan. Minusta tuntuu, että eniten näihin muutoksiin vaikuttaa sosiaalinen ympäristö. Ihminen on suurelta osin ihmissuhteidensa summa. Kun ne muuttuvat, alkaa myös huomata muutoksia ja mahdollisuuksia itsessään. 

Uuteen maahan tullessa elämään repeää valtava aukko. Yhtäkkiä tuttu ja turvallinen sosiaalinen piiri onkin kaukana  poissa jatkamassa sitä elämää, jonka itse jättää taakseen. Ympärillä ei enää olekaan sellaisia ystäviä, joiden kanssa voin lähteä lyhyelläkin varoitusajalla syömään tai sille kuuluisalle yhdelle. Madisoniin saavuttuani minä pystyin selvästi aistimaan olevani yksin. Tunsin itseni vajaaksi. Toki tiesin, että kaikki läheiset ovat vain puhelinsoiton tai nettiviestin päässä mutta he eivät ole siinä vieressä ottamassa vastaan, jos jalat sattumalta pettävät alta. He ovat siellä. Minä - ja vain minä - olen täällä.

Ikävällä on outo vaikutus, joka lienee kaikille tuttu: asioiden ja ihmisten tärkeyden tajuaa vasta, kun ne ovat poissa. Ensimmäisten viikkojen aikana tulin hyvin tietoiseksi siitä, kuinka paljon ystäväni minulle merkitsevät. Viimeisen vuoden aikana olen tutustunut useihiin hienoihin ihmisiin, solminut muutamia uusia ystävyyssuhteita ja lähentänyt entisiä. Muutamaan otteeseen mietinkin, olenko ollut tyhmä jättäessäni tämän kaiken taakse vaikkakin vain väliaikaisesti. Itse asiassa en kuitenkaan usko olleeni lainkaan tyhmä - päinvastoin!

Ikävän tunteminen voi olla raastavaa mutta toisaalta todella antoisaa ja, ah, niin inhottavan ihanaa. Täällä minut teki hyvin onnelliseksi se, että minulla on niin paljon ihmisiä, joita minulla on ikävä ja joista todella välitän. Hekin uskoakseni välittävät minusta. Kun olen väsynyt tai huonolla tuulella, voin rentoutua ja parantaa mieltäni ajattelemalla kivoja muistoja tai vaihtamalla kuulumisia jonkun kanssa. Etäisyys tekee arkisestakin kanssakäymisestä jotenkin paljon juhlallisempaa.

Ikävällä ja etäisyydellä ystäviin on muitakin positiivisia sivuvaiktuksia. Täällä olen kokenut itseni paljon vahvemmaksi ja kokonaisemmaksi kuin pitkään aikaan. Suomessa minulla on tapana turvautua paljon muihin ihmisiin ja mukaudun liiankin helposti siihen, mitä muut tekevät tai ajattelevat. Täällä minä ohjaan omaa elämääni ja minun täytyy pystyä tekemään itsenäisesti omat ratkaisuni ja päätökseni. Tämä koskee sekä henkilökohtaista elämää että työtä, jossa minulla on paljon enemmän vastuuta kuin ennen. Saan rauhassa toteuttaa itseäni ja mikä parempaa - voin myös uudistaa itseäni aivan miten haluan!

Koska täällä minua ei tunneta, minua ei myöskään rajoita se, mitä olen ennen tehnyt tai sanonut. Jokainen uusi tuttavuus on uusi mahdollisuus luoda uutta minää. Voin päättää, millaisia puolia esitän itsestäni ja miten käyttäydyn seurassa. Se, millainen ensivaikutelma minusta syntyy, ei luonnollisestikaan ole minun päätettävissäni mutta ainakin voin leikitellä erilaisilla rooleilla. Saan joka aamu kysyä itseltäni, mitä minä haluan olla tänään. Jo nyt huomaan paljon muutoksia itsessäni. Pukeudun hieman eri tavalla ja olen ainakin ajoittain päättäväisempi ja avoimempi kuin ennen. Olen myös yllättävän vaivatta karistanut pois muutamia sellaisia pelkoja, jotka ennen paljonkin rajoittivat elämääni.

Toki en voi sanoa olevani täysin vapaa luomaan itsestäni mitä vain haluan. Täällä minuun kohdistuu aivan uudenlaisia ennakko-odotuksia. Joskus ne voivat liittyä siihen, että olen ulkomaalainen ja tarkemmin sanottuna suomalainen tai että työskentelen täällä opettajana. Suomalaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja en ole kohdannut erityisen paljon. Luultavasti tämä johtuu siitä, että ihmiset eivät vain tiedä kovin paljoa Suomesta. Olen kuitenkin huomannut, että ulkomaalaisena opiskelijana olen aivan uudessa roolissa, johon en ole tottunut. Oulussa ikäni eläneenä olen aina ollut paljasjalkainen ja natiivi. Täällä minä olen vaihtari. Tapaan paljon muita vaihtareita ja ulkomaalaisia ja käymäni keskustelut pyörivät lähes aina kulttuuriaiheissa.  On helppo turvautua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä mutta toisaalta on vaikea päästä käsiksi todelliseen, amerikkalaiseen elämään. Välillä tuntuu, että vaihtarina olen jotenkin toisen luokan kansalainen, jokin vieras ja tuntematon - an alien, kuten täällä virallisestikin ulkomaalaisista sanotaan. Hetkittäin saatan pystyä huijaamaan olevani amerikkalainen mutta usein natiivien ei kestä kauaakaan huomata, etten aivan kuulu tänne. 

Toisaalta se, että olen uusi täällä, on myös tarjonnut paljon tilaisuuksia tavata ihmisiä, ja olen yrittänyt käyttää nämä tilaisuudet mahdollisimman hyvin hyväkseni. Heti Madisoniin saavuttuani päätin, etten aio jäädä omaan huoneeseeni ylhäiseen yksinäisyyteeni odottamaan hotellikuolemaa. Sen sijaan olen kulkenut eri tapahtumissa, sanonut rohkeasti käsipäivää ja pysähtynyt tutustumaan ihmisiin enemmänkin kuin vain muutaman sanan verran. Olenkin tavannut mitä mielenkiintoisempia tyyppejä maailman eri kolkista, ja on ollut hienoa päästä kuulemaan heidän tarinansa. On myös hauskaa, kuinka eksoottisena minua välillä pidetään. Monet eivät koskaan ole tavanneet ainuttakaan suomalaista ja ovat siksi kovin - joskus turhankin - kiinnostuneita ja uteliaita tutustumaan minuun.

Tällä hetkellä sosiaalinen piirini Madisonissa on jo mukavan kokoinen mutta vielä hajanainen ja suhteet ovat melko pinnallisia. Minä ja monet muut vaihtarit lähes paniikissa haalimme uusia tuttavuuksia ja Facebook-kavereita ikään kuin ihmiset loppuisivat kesken. Se on ymmärrettävää, sillä jostakin on aloitettava, kun rupeaa luomaan uusia suhteita. Ystävyys ei onnistu kaikkien kanssa, joten täytyy olla riittävästi tuttavuuksia, joista voi poimia oikeat ihmiset. Ihmissuhteet täällä ovat sikäli erilaisia kuin kotona. Siellä suhteita on kasvatettu ja kypsytetty pitkän aikaa ja usein niitä on auttanut yhteinen kulttuuritietämys ja samanlaiset kokemukset. Täällä läheisimmät kaverit voivat olla ihmisiä, jotka on tavannut vain muutaman kerran ja joista tietää vielä hyvin vähän. Vaatii paljon luottamusta, että pystyy päästämään tällaisia puolituttuja tarpeeksi lähelle, jotta heistä voisi tulla ystäviä.

Juuri nyt koko identiteettini tuntuu olevan tasapainoilua sen välillä, mitä olen Suomessa ja mitä teen itsestäni täällä Madisonissa. Nautin suunnattomasti itsenäisyydestäni  ja haluan luoda tänne sellaista elämää, että voin tuntea oloni kotoisaksi. Toivon tutustuvani tapaamiini ihmisiin yhä paremmin ja luovani tänne sosiaalisen piirin, jossa minun on hyvä olla. Samalla haluan pitää yllä ystävyyssuhteita Suomeen ja ottaa niistä välillä tukea. Loppujen lopuksi olen Madisonissa vain väliaikaisesti, joten en halua unohtua. 

Eniten pelkään sitä, että tasapaino järkkyy. Joko en pysty luomaan elämääni täällä ja haikailen jatkuvasti Suomeen tai hiljalleen menetän yhteyden kotiin ja palaan Ouluun kuin vieraana. Kuten sanottua, ihminen on ihmissuhteidensa summa. Jos menetän yhteyden Suomeen, menetän samalla osan itseäni.Minä kammoksun huomaavani joku päivä, että juttelen yhä vähemmän suomalaisten ystävieni kanssa ja että en enää ikävöi. Pikkuhiljaa alan vain hävitä ja haihdun ilmaan. Ehkä otan uuden muodon Madisonissa tai sitten muutun jonkinlaiseksi puoli-ihmiseksi. En kuitenkaan oikeasti usko, että näin voisi todella käydä. Sen sijaan odotan mielenkiinnolla, mitä kaikkea tulevina kuukausina tuleekaan vastaan ja mitä kaikkea opin itsestäni.

Rockin' in the Free World!

Blogi ei ole päivittynyt yli kahteen viikkoon. Syynä on ollut lähinnä se, että uusi lukuvuosi on alkanut uudessa yliopistossani UW:ssa ja sitä myöten myös opetustyö ja opinnot. Viimeiset viikot olen siis viettänyt pääasiassa kehitellen aakkospelejä ja kirjoitellen dialogeja Tarja Halosen, Teemu Selänteen ja Ville Valon välillä. Onneksi samalla on kertynyt myös paljon kirjoitettavaa blogiin, joten eiköhän päivitystahti taas tiuhene.

Ennen Jenkkeihin tuloa mietin asioita, joita haluaisin tehdä täällä ollessani. Yksi suurimmista haaveistani oli päästä fiilistelemään livenä jotain tunnettua bändiä isolla lavalla. Minulla oli mielessä kolme artistia, jotka ainakin haluaisin ehdottomasti nähdä, jos olisi mahdollisuus: Korn, Foo Fighters ja Pearl Jam. Yritin selata jo Suomessa Madisonin lähistöllä olevia musiikkitapahtumia ja keikkoja mutta hakutulosten perusteella en ollut kovinkaan toiveikas. Kun sitten eräänä iltana huomasin moottoritien laidalla suuren tienvarsimainoksen Pearl Jamin kiertueesta, olin niin häkeltynyt, etten melkein noteerannut koko asiaa. 

Vasta päiviä myöhemmin minulle valkeni, että Pearl Jamin kaksikymmentävuotiskiertue PJ20 todellakin oli tulossa Wisconsiniin vain muutaman viikon sisällä ja että keikka olisi vain noin tunnin ajomatkan Madisonista, pikkukaupungissa nimeltä East Troy. Ihan kuin pelkkä Pearl Jamin esiintyminen ei riittäisi, bändi toisi mukanaan muitakin isoja nimiä: Queens of the Stone Agen ja The Strokesin. Sekunnissa olin jo valmis heilumaan eturivissä sytkäri kädessäni ja heittämään pikkupöksyni lavalle.

Keikalle pääsy näytti aluksi hieman epävarmalta. Ensinnäkin koko tapahtumasta oli todella vaikea löytää tietoja ja lopulta paras tietolähde oli Pearl Jamin omat Facebook-sivut. Lisäksi minun piti yrittää houkutella joku seurakseni ja selvittää, miten kummassa edes pääsen paikan päälle. Kaikki lähti kuitenkin sujumaan, kun mainitsin keikasta eräälle uudelle kaverilleni, joka myös osasi arvostaa hyvää musiikkia. Lopulta hän hoitikin melkein kaiken sen eteen, että pääsimme keikalle. Liput ostimme melko viime tingassa Craiglistin kautta 50 dollarin hintaan ja ajomatkaa varten vuokrasimme auton.

Keikka oli sunnuntaina 3. syyskuuta. Ajomatka oli eksyilystä huolimatta kiva ja pääsinpäs toteuttamaan toisenkin haaveen samana päivänä eli sain ajaa autoa Jenkeissä! Perillä valitettavasti huomasimme taas, että tapahtuman tiedotus oli hoidettu päin seiniä. Aikataulua oli jostain syystä muutettu ja olimme onnistuneet saapumaan juuri, kun Queens of the Stone Age oli päättänyt keikkansa. Argh! Ketutti, koska olin odottanut QOTSA:a melkeinpä yhtä paljon kuin itse pääesiintyjää. Lohduttauduimme hakemalla ylihinnoitellut tuplaviskit.

Tapahtuma-alue oli Alpine Valley Music Amphiteather, joka oli erittäin hyvä paikka tuon kaliiberin esiintyjälle, vaikka East Troyn kaupunki onkin aivan mitätön. Päälava oli valtava rakennelma pienen laakson pohjalla, ja 37 000 katsojan katsomoalue valui jyrkkää rinnettä alas kohti lavaa. Meillä oli vain seisomapaikat nurmialueella mutta kaukaakin näki melko hyvin, koska edessäolevien päät eivät rinteessä seisoessa tulleet eteen. 

Pettymys QUOTSAn missaamisesta haihtui, kun The Strokes asteli lavalle. Areenan äänentoisto oli mahtava ja heti ensimmäiset soinnut tärähtivät ihanasti kroppaan. The Strokesin laulaja Julian Casablancas oli kuin ilmetty Liam Gallagher ja asenteessakin tuntui olevan jotain samanlaista, sopivan rock-henkistä omahyväisyyttä. Eikä siinä mitään väärää ole, koska bändi oli myös asenteensa veroinen. Mietin heti, miksi en kuuntele The Strokesia enemmän. Oli vaikuttavaa seurata noin tunnettua ja taitavaa bändiä livenä ja niin hienossa ympäristössä.  

The Strokes veti upean setin ja bändin kymmenen vuoden kokemus todellakin paistoi läpi. Mutta Strokes-pojatkin jäivät auttamatta kakkosiksi, kun lavan otti illan pääesiintyjä, jolla on takanaan jo kaksikymmenvuotinen ura.  Olen kuunnellut Pearl Jamia melko paljon aiemminkin, ja varsinkin Ten-albumi on yksi lempilevyistäni ikinä. Tiesin siis, että biisit ja musiikki olisivat ainakin teoriassa hyviä. Keikka oli kuitenkin vielä paljon parempaa. Bändin  esiintymisessä oli jotain uskomattoman vangitsevaa. En ole aiemmin ollut noin suuren ja kokeneen artistin keikalla, ja eron huomasi heti. Pearl Jamin suosio ei ole mikään ihme, kun näki, miten hyvin bändi osasi ottaa yleisönsä.

Etenkin laulaja Eddie Vedderiä ei voinut olla muuta kuin ihailematta. Vedderin ääni kolahtaa minuun aina yhtä hyvin, ja se kantoi virheettä läpi koko keikan. Ääntäkin vaikuttavampaa oli kuitenkin Vedderin lavakarisma ja läsnäolo. Hän oli upean rento ja oma itsensä lavalla, ja tuntui kuin hän vain päästäisi yleisön suoraan sisäänsä. Eniten pidin siitä, miten nöyrästi hän suhtautui kaikkeen. Hän ei ollut missään vaiheessa teennäinen vaan aidosti onnellinen ja kiitollinen siitä, että saa tehdä mitä tekee. Ehkä tuossa vaiheessa uraa ei enää tarvitse todistella mitään.

Bändin setti oli todella tasapainoinen: välillä hidasta, välillä menevää, välillä kuuluisimpia hittejä ja välillä tuntemattomampia biisejä. Eddie Vedder esitti soolona myös uutta materiaalia. Ten-albumin hitit Jeremy, Black, Even flow ja Alive olivat luonnollisesti keikan parhaimpia vetoja mutta tykästyin myös muihin, aivan erilaisiin biiseihin. Esimerkiksi No Way -biisi jäi keikasta niin hyvin mieleen, että se piti kuunnella heti kotiin päästyä ja vieläkin yritän jotenkin päästä siitä perille. 

Keikka kesti yhteensä huikeat kolme tuntia! Aika kuitenkin lensi ja halusin aina vain lisää. Pitkääkin keikkaa jaksoi hyvin seurata, koska siinä oli riittävästi monipuolisuutta. Kuten sanottua, soittolista oli hyvin rakennettu mutta vaihtelua toivat myös vierailevat laulajat ja soittajat. Keikan loppupuolella olin jo täysin myyty enkä osannut odottaa enää mitään lisää. Vedder kuitenkin pudotti vielä yhden pommin ja toivotti tervetulleeksi yhden lempivokalisteistani ikinä: Chris Cornellin! Cornellin ääni on useimmille tuttu ainakin biiseistä Black Hole Sun ja You Know My Name, joista ensimmäinen on minun mielestäni ehkä paras ysäriklassikko ikinä ja toinen varmasti paras Bond-tunnari. En ollut tunnistaa Cornellia tiheän Jeesus-karvoituksen alta mutta ääni oli yhtä valloittava kuin aina. Cornellin ja Vedderin yhteisveto biisistä Hunger Strike oli vertaansa vailla. Sen jälkeen Vedder nöyränä miehenä luovutti lavan kokonaan Cornelille kolmen biisin ajaksi ja siirtyi itse taustalaulajien joukkoon. 

Olen kaiken kaikkiaan iloinen siitä, että keikka oli jopa parempi kuin uskalsin odottaa ja että se palkitsi kaiken sen eteen nähdyn vaivan. Mukavaa oli myös se, että kaverini piti keikkaa huikeana, vaikkei erityinen PJ-fani ollutkaan. Jos et vielä ole tutustunut Pearl Jamiin, suosittelen sitä lämpimästi.  Voi olla, ettei kaikki lämpene grunge-tyylille, mutta minuun se puree. Muita saman genren bändejä ovat ainakin Nirvana, Temple of the Dog, Soundgarden ja Alice in Chains. Myönnettäköön, että grunge on melko  ysärihenkistä mutta hei, olenhan minäkin! Ei siis muuta kuin rock on!