New York ja monet muut suuret kaupungit, kuten Pariisi, ovat sikäli mielenkiintoisia paikkoja vierailla, että niistä on paljon mielikuvia, vaikkei olisi käynytkään paikan päällä. New York on tuttu niin monesta televisio-ohjelmasta ja elokuvasta, että jokaisella on siitä jonkinlaisia ennakko-oletuksia. Nämä käsitykset luovat odotuksia, jotka väistämättä vaikuttavat siihen, mitä kaupungissa todella kokee.
Minun mielikuvissani New York on ollut huikean näyttävä, nopeatempoinen ja moniulotteinen suurkaupunki, jossa keltaiset taksit pujottelevat pilvenpiirtäjien reunustamia katuja pitkin. New York on nähtävyyksiä ja kaupungin vilinää. Saapuessani halusin nähdä omin silmin kaikki ne asiat, joista olin kuullut tai jotka olin jotakin kautta nähnyt. Suurista odotuksista huolimatta olin samalla skeptinen. Mietin, yltäisikö New York todella mittoihinsa. Entä jos se olisikin lopulta vain harmaa ja kylmä betoniröykkiö, josta on keinotekoisesti luotu unelmien kaupunki?
Minulla oli käytännössä vain muutama päivä aikaa tutustua New Yorkiin. Olin kaupungissa yhteensä viikon mutta ensimmäiset neljä päivää vietin tiiviisti luennoilla ja työpajoissa, jotka olivat osa Fulbrightin Foreign Language Teaching Assistant -ohjelman orientaatiota. Tässä ajassa meidät pumpattiin täyteen Fulbright-ylpeyttä ja ammattitietoutta opettajana toimimisesta Amerikassa. Orientaatiossa tunsin oloni etuoikeutetuksi. Sain olla upealla Columbian yliopiston kampuksella kokeneiden opettajien ohjauksessa ja tutustuin ihaniin ja fiksuihin ihmisiin viideltä eri mantereelta. Vapaa-aikaa ei kuitenkaan ollut erityisen paljon, joten onneksi olin järjestänyt itselleni muutaman päivän lisäaikaa tutustua kaupunkiin.
New Yorkissa kiersin läpi niin monta nähtävyyttä kuin suinkin ehdin ja jalkani jaksoivat. Kaupungissa liikkuminen oli yllättävän helppoa: metrot kulkivat sujuvasti, reitit olivat helppo ymmärtää ja kaupungin suorakulmiokaavoituksen ansiosta eksyin vain harvoin. Manhattanilla kulkeminen tuntui epätodelliselta, sillä joka paikassa tuli vastaan yksityiskohtia, joista ajattelin: ”Hei, tuon olen nähnyt televisiossa”. Tuntui hienolta nähdä tunnettuja maamerkkejä, kuten Empire State Building ja Rockefeller Center, sekä kävellä pitkin Broadwaytä ja Wall Streetiä. Kaikki oli oudon tuttua: katukyltit, asuntojen portaikot, kaupunginosien nimet, liikennevalot, metrojen ilmanvaihtoaukot, välkkyvät mainostaulut ja tyylikkäät newyorkilaiset salkkuineen. Nyt ne kuitenkin olivat konkreettisesti edessäni aivan samanlaisina kuin kameran läpi suodatettuna ja minä hämmästelin, miten olin päätynyt keskelle studiota.
Positiivisimmat kokemukset tulivat silloin, kun en oikeastaan odottanut erityisen paljon. Esimerkiksi toiseksi viimeisenä päivänä New Yorkissa lähdin juoksulenkille Central Parkiin. Ajattelin, että se olisi ehkä arkisinta ja vähinten turistimaista, mitä voisin tehdä. Keskuspuistosta itsestään ei kuitenkaan odottanut suuria. Kyllähän me suomalaiset tiedämme, millaisia puistot ovat. Päädyin kuitenkin juoksemaan puistossa melkoisen lenkin, koska en vain malttanut lähteä. Puiston luonto oli upean vihreää ja monipuolista, ja alueelta löytyi kaikenlaista: pieniä polkuja, suuria pyöräily- ja juoksuteitä, pesäpallokenttiä, hämmästyttävän laajoja vesialueita ja jopa pieni linna sekä ruotsalainen mökki. Puistossa oli ihanan rauhallista ja kaunista mutta ympäröivien pilvenpiirtäjien huiput pilkistivät hauskasti puiden latvojen yli ja muistuttivat, että kaupungin turvallinen syke on lähellä.
Toinen vastaavanlainen myönteinen kokemus oli vielä yllättävämpi. Se oli vierailu tuhoutuneilla World Trade Center -torneilla. Lähdin käymään alueella hieman vastahakoisesti, koska olin jo väsynyt enkä uskonut, että saisin kovinkaan paljoa irti paikalla käymisestä. Jokin siinä kuitenkin pysäytti. Kun saavuin korttelille, jossa tornit ennen kurottelivat kohti taivasta, oli ilmiselvää, että jotain maisemassa oli vialla – jotain puuttui. Oli järkyttävää kuvitella, miten aurinkoisilla ja idyllisillä lähikaduilla on voinut sataa tuhkaa ja romua rakennusten jyristessä alas. Vierailin myös pienessä väliaikaisessa muistomuseossa, joka on auki siihen saakka, että oikea museo ja muistomerkki valmistuvat. Museon seiniä reunustivat kuvat palavista tornitaloista ja kuolleiden muistokirjoituksista. Ihmiset olivat hiirenhiljaa ja näin erään minunikäiseni tytön itkevän. Tunnelma museossa oli niin herkistävä, että se koskettaa minua edelleen. Koko tragedia konkretisoitui aivan eri tavalla kuin ennen.
Positiivisten elämysten lisäksi oli ainakin yksi kokemus, jossa New York ei aivan pystynyt täyttämään odotuksiani. Pidän kovasti teatterissa käymisestä ja Broadway-näytelmän näkeminen on ollut yksi haaveeni jo pitkään. Kuulin, että lippuja voi saada noin puoleen hintaan, jos jaksaa päivällä jonottaa tunnin tai pari saman illan lippuja. Minullahan ei ollut mitään velvollisuuksia, joten tartuin tilaisuuteen. Jonotus kesti noin puolitoista tuntia ja helle melkein kärvisti minut mutta oli oikeastaan mukavaa seisoskella ja katsella kaikessa rauhassa Times Squaren vilinää. Valitsin tarjolla olevista musikaaleista Chicagon. Lipulla oli hintaa suolaiset 74 dollaria mutta en aikonut nuukailla.
En sanoisi, että varsinaisesti petyin musikaaliin mutta odotin siltä enemmän. Esitys oli monin tavoin upea: näyttelijät ja orkesteri olivat uskomattoman taitavia, puitteet olivat kauniit ja koko esitys oli pitkälle hiottu – liiankin pitkälle. Jokainen yksityiskohta musikaalista oli suunniteltu ja harjoiteltu huippuunsa mutta sen vuoksi maanläheisyys, jota yleensä arvostan teatterissa, jäi uupumaan. Vitsitkin olivat niin moneen kertaan sanottu, että ne tuntuivat kuluneita, vaikka kuulin ne ensimmäistä kertaa. Odotin myös enemmän sisällöllisesti. Dialogi oli yllättävän köyhää ja tarina hyppelehti niin, että katsoja joutui parsimaan juonen kokoon. Myöskään 1920-luvun Chicagon tunnelma ei oikein välittynyt, koska lavastus ja puvustus oli kovin yksinkertaista.
Toisaalta esityksessä oli myös joitakin kohokohtia. Ensinnäkin oli erikoista, että orkesteri oli aivan lavan keskellä ja vei suurimman osan koko näyttämöstä. Orkesterin rooli ei ollut vain soittaa, vaan kapellimestari ja soittajat ajoittain osallistuivat itse tarinan kulkuun. Soittajat olivat myös huiman taitavia ja he nivoivat koko musikaalin kasaan alusta loppuun. Esiintyjistä puolestaan parhaimman roolisuorituksen teki Chris Sullivan, joka esitti Roxyn aviomiestä Amosia. Hahmon kurjuus oli niin surkuhupaisaa, että se voitti koko yleisön puolelleen. Myös sooloesitys ”Mister Cellophane” oli yksinkertaisuudessaankin riemastuttavan hauska ja sympaattinen. Musikaali oli siis pienistä heikkouksistaankin huolimatta hyvin viihdyttävä kokemus.
Kaiken kaikkiaan koin New Yorkissa niin paljon unohtumattomia asioita, että en voi eritellä kaikkea tässä. Tavallaan haluaisin nousta yleisen New York -hekumoinnin yläpuolelle ja sanoa, että koko kaupunki on vain valtava turistirysä. En kuitenkaan voi. Olen myyty.
En pidä kaikkia kaupunkeja itsearvoisen hienoina. Esimerkiksi Helsinki ei vieläkään ole voittanut minua puolelleen. New York ansaitsee kuitenkin tunnustuksensa, sillä se vain on huimaavan kaunis ja mielenkiintoinen kaupunki. On vaikea pukea sanoiksi ne tunnelmat, jotka syntyvät, kun nousee kuumankosteasta metrotunnelista ja yhtäkkiä seisoo väentungoksessa katsellen Times Squaren häikäiseviä valoja. Kaupungin keskellä värien, rakennusten ja ihmisten määrä on kuitenkin jopa hieman hukuttavaa. Siksi minulle kaikista vaikuttavin ja mieleenpainuvin näkymä oli maisema Brooklyniin johtavalta sillalta Manhattanille päin. Aurinko oli jo laskenut, ja New Yorkin ydin kohosi silmien eteen valtavan suurena mutta jotenkin turvallisena ja ennen kaikkea häkellyttävän upeana.
New York todellakin ylitti itsensä.
