Hello Wisconsin!

Kotimaan kamara jäi taakse jo toista viikkoa sitten mutta blogi on ollut hiirenhiljainen. En kuitenkaan ole ollut kirjoittamatta laiskuuttani vaan olen ollut kiireinen ihmetellessäni uutta manteretta eikä minulla sitä paitsi ole ollut käytössäni tietokonetta. Kahden viikon aikana olen ehtinyt nähdä ja kokea niin paljon, että sitä on vaikea tiivistää yhteen blogitekstiin. Kirjoitan siis kahdessa erässä ja kronologiaa uhmaten kerron ensimmäiseksi ensitunnelmista Madisonissa ja vasta sen jälkeen New Yorkista.

Madisoniin saavuin sunnuntai-iltapäivänä moottoritietä pitkin. Lensin New Yorkista Chicagoon ja jatkoin matkaa Madisoniin bussilla, jotta voisin tutustua ymparöivään seutuun. Olin kuullut, että Wisconsinia kutsutaan nimella Dairy State ja että osavaltio on varsin maaseutuvaltaista, joten pelkäsin hieman, että vietän seuraavat kymmenen kuukautta jossakin hikisellä landella. Moottoritien laidalta käsin ihastuin kuitenkin seutuun heti. Ikkunasta näkyi peltoja, niittyjä, metsiä ja kauniita kukkuloita. Ruoho ja puiden lehdet vaikuttivat paljon vihreämmilta kuin Suomessa koskaan.


Bussimatka Madisoniin kesti kolmisen tuntia. Bussin lähestyessä Madisonia seutu muuttui urbaanimmaksi. Saapuessani Madisoniin oli helteistä ja aurinkoista ja kaupunki näytti kauniilta. Ihme kyllä, tuntui melkein samalta kuin silloin kun saavun matkoilta takaisin Ouluun.

Ensimmäinen viikko Madisonissa on kulunut tutustuen kaupunkiin. Vuokraisäntäni vei minut syömään heti samana iltana kun saavuin. Käveleskelimme iltahämärässä kaupungin keskuskadulla, State Streetilla, jota reunusti ihania etnisiä ja amerikkalaisia ravintoloita, baareja ja kahviloita. Kaupunki vaikutti heti ensisilmäyksellä eloisalta, nuorekkaalta ja ihmisläheiseltä eikä ihmekään, sillä Wisconsinin yliopistossa Madisonissa on yli 42 000 opiskelijaa (vrt. Oulussa 16 000).

Yliopiston kampusalue kattaa suuren osan Madisonin keskustasta ja Mendota-järven rannasta. Kampuksella on valtava määrä rakennuksia, jonne eri laitokset sijoittuvat. Minun työpaikkani eli skandinavistiikan laitos sijaitsee kaupungin toiseksi korkeimmassa rakennuksessa. Kolmannentoista kerroksen toimistostani avautuvat maisemat koko Madisonin yli.

Ensimmäisellä viikolla olen myös tehnyt pesääni uudessa asunnossani. Kämppäni on huone omakotitalosta, joka sijaitsee vilkkaan tien varrella muutaman kilometrin päässä keskustasta ja kampuksesta. Huoneessa on kaikki mitä voisi tarvita: kaukosäädettävä sänky, työpöytä, vaatekaappi, ilmastointi ja kauniit puulattiat. Talossa asuu minun lisäkseni neljä muuta asukasta, joista suurin osa tosin ei ole vielä saapunut.

Vuokraisäntäni, keski-ikäinen mies asuu alakerrassa. Hän on ollut uskomattoman avulias. Hän kutsuu minua prinsessaksi ja hemmottelee minut piloille käyttämällä minua ostoksilla ja kierrättämällä kaupungissa. Hän ei kuitenkaan ole lainkaan niljakkaan setämäinen mutta kieltämattä hieman kahjo. Hän muun muassa hamstraa alennuskuponkeja ja sanoo voivansa silloin tällöin ennustaa tulevaisuutta. Hän ei suhtaudu mihinkään oikein vakavasti ja siksi hän on oikeastaan aivan hervottoman hauskaa seuraa.

Asiat ovat siis hyvin. Viihdyn Madisonissa ja olen jo esimerkiksi käynyt ostoskeskuksissa, syönyt Burger Kingissä, juonut wisconsinlaista olutta, jumittanut pyörälläni autojen keskellä iltapäivän ruuhkassa, kuunnellut countryä ja lukenut paikallislehtiä. Amerikassa oleminen on tavallaan helppoa, koska kulttuuri ei eroa suunnattomasti suomalaisesta ja kieli on tuttu. Toisaalta on paljon pieniä asioita, jotka pistävät silmään. Esimerkiksi annoskoot täällä ovat vähintään puolitoistakertaisia suomalaisiin verrattuna, liikennevaloissa joutuu odottelemaan ikuisuuden, talot näyttävät samalta kuin Simsissä, prepaid-sim-kortteja on mahdotonta ostaa ja joka paikka on ilmastoitu turhankin viileäksi.

En ole vielä kokenut mitään kulttuurishokiksi tunnistettavaa olotilaa mutta silti ajoittain ikävöin kaikkia kavereitani ja perhettä. Ajattelen läheisiä ihmisiä useita kertoja päivässä ja mietin, mitä heille kuuluu. Näen heistä myös unia ja joskus luulen näkeväni tuttuja kadulla. Teen myos asioita, jotka muistuttavat minua ystävistäni. Se on kai jonkinlainen selviytymismekanismi ennen kuin elämä täällä rutinoituu ja saan uusia ystäviä.

Joskus koen itseni vieraaksi. Minusta tuntuu, että ihmiset huomaavat, etten kuulu joukkoon. Ehkä pukeudun eri tavalla tai käyttäydyn jotenkin oudosti. Toki vierauteni paljastuu viimeistään silloin, kun alan räpsiä kuvia tai unohdan kassalla, minkä arvoinen mikäkin kolikko on. Kielikin on ajoittain yllättävän vaikeaa. En aina ymmärrä, mitä ihmiset sanovat, koska he puhuvat liian nopeasti tai käyttävät paikallisia ilmauksia. Joskus en edes huomaa, että minulle puhutaan, koska olen niin omissa ajatuksissani ihmettelemässä, mitä ympärilläni näkyy.

Tavallaan tämä ihmetteleminen ja ikävöiminen on kuitenkin aika kivaa. On ihanaa huomata, kuinka paljon arvostaa tuttuja asioita ja toisaalta kuinka paljon uusia ja kummallisia asioita voikaan tulla vastaan. Sain toissapäivänä myös osuvan ennustuksen viisailta kiinalaisilta: "All happiness is in the mind."