Terveiset Oulusta! Takana on tarkalleen 10 kuukautta Yhdysvalloissa, 137 pidettyä oppituntia, tuhansia maileja ja kulutettuja dollareita sekä lukemattomia ihania hetkiä. Muistoksi jää monia hyviä ystäviä, tarinoita, kahdenkymmenen verkkoalbumin verran kuvia ja ylipäänsä ihania kokemuksia. Kymmenessä kuukaudessa ehdin tutustua ja ihastua Madisoniin ja lisäksi sain nähdä New Yorkin, Washington D.C:n, San Franciscon, Los Angelesin, Chicagon, Las Vegasin ja Milwaukeen.
Näin jälkeenpäin voin vain ihmetellä, miten olenkin kaiken tämän ehtinyt ja uskaltanut. Jenkeissä en juuri lepäillyt laakereillani, joten nyt on hyvä hengähtää. Suomeen tulo on tuntunut mukavalta. Oulun kotoisuudessa on jotain, joka tuo turvallisen ja rauhallisen tunteen. Täällä kaikki on tuttua, vaikka muutoksiakin on tapahtunut.
Jetlag iski muutaman päivän viiveellä saapumisesta mutta sekään ei ollut tavallista väsymystä kummempaa. Jonkin verran on täytynyt taas orientoitua elämään Suomessa. Välillä kieli vaihtuu automaattisesti englantiin, ja muutenkin joskus tuntuu, että jatkuva selkokielen ja englannin käyttäminen on rapistuttanut murretta.
Yksi kulttuurishokkikin on tullut, kun ostin kahvilasta takeaway-kahvia. En meinannut millään huomata edessä seisovia pahvimukeja, koska ne olivat niin pieniä! Eihän takeaway-muki voi olla kahden desilitran kokoinen! Vaadin vähintään neljän desin mukeja ja sitten varmuuden vuoksi vielä niitä lähes litran vetoisia.
Kiitos kaikille blogini lukijoille! Toivottavasti tekstit ovat kuvanneet joten kuten suomalaisen arkea Jenkeissä, ja hyvässä lykyssä niistä on jotain hyötyä tuleville Fulbright-stipendiaateille tai vaikkapa Amerikan-matkaajille. Nyt blogi hiljenee. Heihei!
