Rockin' in the Free World!

Blogi ei ole päivittynyt yli kahteen viikkoon. Syynä on ollut lähinnä se, että uusi lukuvuosi on alkanut uudessa yliopistossani UW:ssa ja sitä myöten myös opetustyö ja opinnot. Viimeiset viikot olen siis viettänyt pääasiassa kehitellen aakkospelejä ja kirjoitellen dialogeja Tarja Halosen, Teemu Selänteen ja Ville Valon välillä. Onneksi samalla on kertynyt myös paljon kirjoitettavaa blogiin, joten eiköhän päivitystahti taas tiuhene.

Ennen Jenkkeihin tuloa mietin asioita, joita haluaisin tehdä täällä ollessani. Yksi suurimmista haaveistani oli päästä fiilistelemään livenä jotain tunnettua bändiä isolla lavalla. Minulla oli mielessä kolme artistia, jotka ainakin haluaisin ehdottomasti nähdä, jos olisi mahdollisuus: Korn, Foo Fighters ja Pearl Jam. Yritin selata jo Suomessa Madisonin lähistöllä olevia musiikkitapahtumia ja keikkoja mutta hakutulosten perusteella en ollut kovinkaan toiveikas. Kun sitten eräänä iltana huomasin moottoritien laidalla suuren tienvarsimainoksen Pearl Jamin kiertueesta, olin niin häkeltynyt, etten melkein noteerannut koko asiaa. 

Vasta päiviä myöhemmin minulle valkeni, että Pearl Jamin kaksikymmentävuotiskiertue PJ20 todellakin oli tulossa Wisconsiniin vain muutaman viikon sisällä ja että keikka olisi vain noin tunnin ajomatkan Madisonista, pikkukaupungissa nimeltä East Troy. Ihan kuin pelkkä Pearl Jamin esiintyminen ei riittäisi, bändi toisi mukanaan muitakin isoja nimiä: Queens of the Stone Agen ja The Strokesin. Sekunnissa olin jo valmis heilumaan eturivissä sytkäri kädessäni ja heittämään pikkupöksyni lavalle.

Keikalle pääsy näytti aluksi hieman epävarmalta. Ensinnäkin koko tapahtumasta oli todella vaikea löytää tietoja ja lopulta paras tietolähde oli Pearl Jamin omat Facebook-sivut. Lisäksi minun piti yrittää houkutella joku seurakseni ja selvittää, miten kummassa edes pääsen paikan päälle. Kaikki lähti kuitenkin sujumaan, kun mainitsin keikasta eräälle uudelle kaverilleni, joka myös osasi arvostaa hyvää musiikkia. Lopulta hän hoitikin melkein kaiken sen eteen, että pääsimme keikalle. Liput ostimme melko viime tingassa Craiglistin kautta 50 dollarin hintaan ja ajomatkaa varten vuokrasimme auton.

Keikka oli sunnuntaina 3. syyskuuta. Ajomatka oli eksyilystä huolimatta kiva ja pääsinpäs toteuttamaan toisenkin haaveen samana päivänä eli sain ajaa autoa Jenkeissä! Perillä valitettavasti huomasimme taas, että tapahtuman tiedotus oli hoidettu päin seiniä. Aikataulua oli jostain syystä muutettu ja olimme onnistuneet saapumaan juuri, kun Queens of the Stone Age oli päättänyt keikkansa. Argh! Ketutti, koska olin odottanut QOTSA:a melkeinpä yhtä paljon kuin itse pääesiintyjää. Lohduttauduimme hakemalla ylihinnoitellut tuplaviskit.

Tapahtuma-alue oli Alpine Valley Music Amphiteather, joka oli erittäin hyvä paikka tuon kaliiberin esiintyjälle, vaikka East Troyn kaupunki onkin aivan mitätön. Päälava oli valtava rakennelma pienen laakson pohjalla, ja 37 000 katsojan katsomoalue valui jyrkkää rinnettä alas kohti lavaa. Meillä oli vain seisomapaikat nurmialueella mutta kaukaakin näki melko hyvin, koska edessäolevien päät eivät rinteessä seisoessa tulleet eteen. 

Pettymys QUOTSAn missaamisesta haihtui, kun The Strokes asteli lavalle. Areenan äänentoisto oli mahtava ja heti ensimmäiset soinnut tärähtivät ihanasti kroppaan. The Strokesin laulaja Julian Casablancas oli kuin ilmetty Liam Gallagher ja asenteessakin tuntui olevan jotain samanlaista, sopivan rock-henkistä omahyväisyyttä. Eikä siinä mitään väärää ole, koska bändi oli myös asenteensa veroinen. Mietin heti, miksi en kuuntele The Strokesia enemmän. Oli vaikuttavaa seurata noin tunnettua ja taitavaa bändiä livenä ja niin hienossa ympäristössä.  

The Strokes veti upean setin ja bändin kymmenen vuoden kokemus todellakin paistoi läpi. Mutta Strokes-pojatkin jäivät auttamatta kakkosiksi, kun lavan otti illan pääesiintyjä, jolla on takanaan jo kaksikymmenvuotinen ura.  Olen kuunnellut Pearl Jamia melko paljon aiemminkin, ja varsinkin Ten-albumi on yksi lempilevyistäni ikinä. Tiesin siis, että biisit ja musiikki olisivat ainakin teoriassa hyviä. Keikka oli kuitenkin vielä paljon parempaa. Bändin  esiintymisessä oli jotain uskomattoman vangitsevaa. En ole aiemmin ollut noin suuren ja kokeneen artistin keikalla, ja eron huomasi heti. Pearl Jamin suosio ei ole mikään ihme, kun näki, miten hyvin bändi osasi ottaa yleisönsä.

Etenkin laulaja Eddie Vedderiä ei voinut olla muuta kuin ihailematta. Vedderin ääni kolahtaa minuun aina yhtä hyvin, ja se kantoi virheettä läpi koko keikan. Ääntäkin vaikuttavampaa oli kuitenkin Vedderin lavakarisma ja läsnäolo. Hän oli upean rento ja oma itsensä lavalla, ja tuntui kuin hän vain päästäisi yleisön suoraan sisäänsä. Eniten pidin siitä, miten nöyrästi hän suhtautui kaikkeen. Hän ei ollut missään vaiheessa teennäinen vaan aidosti onnellinen ja kiitollinen siitä, että saa tehdä mitä tekee. Ehkä tuossa vaiheessa uraa ei enää tarvitse todistella mitään.

Bändin setti oli todella tasapainoinen: välillä hidasta, välillä menevää, välillä kuuluisimpia hittejä ja välillä tuntemattomampia biisejä. Eddie Vedder esitti soolona myös uutta materiaalia. Ten-albumin hitit Jeremy, Black, Even flow ja Alive olivat luonnollisesti keikan parhaimpia vetoja mutta tykästyin myös muihin, aivan erilaisiin biiseihin. Esimerkiksi No Way -biisi jäi keikasta niin hyvin mieleen, että se piti kuunnella heti kotiin päästyä ja vieläkin yritän jotenkin päästä siitä perille. 

Keikka kesti yhteensä huikeat kolme tuntia! Aika kuitenkin lensi ja halusin aina vain lisää. Pitkääkin keikkaa jaksoi hyvin seurata, koska siinä oli riittävästi monipuolisuutta. Kuten sanottua, soittolista oli hyvin rakennettu mutta vaihtelua toivat myös vierailevat laulajat ja soittajat. Keikan loppupuolella olin jo täysin myyty enkä osannut odottaa enää mitään lisää. Vedder kuitenkin pudotti vielä yhden pommin ja toivotti tervetulleeksi yhden lempivokalisteistani ikinä: Chris Cornellin! Cornellin ääni on useimmille tuttu ainakin biiseistä Black Hole Sun ja You Know My Name, joista ensimmäinen on minun mielestäni ehkä paras ysäriklassikko ikinä ja toinen varmasti paras Bond-tunnari. En ollut tunnistaa Cornellia tiheän Jeesus-karvoituksen alta mutta ääni oli yhtä valloittava kuin aina. Cornellin ja Vedderin yhteisveto biisistä Hunger Strike oli vertaansa vailla. Sen jälkeen Vedder nöyränä miehenä luovutti lavan kokonaan Cornelille kolmen biisin ajaksi ja siirtyi itse taustalaulajien joukkoon. 

Olen kaiken kaikkiaan iloinen siitä, että keikka oli jopa parempi kuin uskalsin odottaa ja että se palkitsi kaiken sen eteen nähdyn vaivan. Mukavaa oli myös se, että kaverini piti keikkaa huikeana, vaikkei erityinen PJ-fani ollutkaan. Jos et vielä ole tutustunut Pearl Jamiin, suosittelen sitä lämpimästi.  Voi olla, ettei kaikki lämpene grunge-tyylille, mutta minuun se puree. Muita saman genren bändejä ovat ainakin Nirvana, Temple of the Dog, Soundgarden ja Alice in Chains. Myönnettäköön, että grunge on melko  ysärihenkistä mutta hei, olenhan minäkin! Ei siis muuta kuin rock on!