Uuteen maahan tullessa elämään repeää valtava aukko. Yhtäkkiä tuttu ja turvallinen sosiaalinen piiri onkin kaukana poissa jatkamassa sitä elämää, jonka itse jättää taakseen. Ympärillä ei enää olekaan sellaisia ystäviä, joiden kanssa voin lähteä lyhyelläkin varoitusajalla syömään tai sille kuuluisalle yhdelle. Madisoniin saavuttuani minä pystyin selvästi aistimaan olevani yksin. Tunsin itseni vajaaksi. Toki tiesin, että kaikki läheiset ovat vain puhelinsoiton tai nettiviestin päässä mutta he eivät ole siinä vieressä ottamassa vastaan, jos jalat sattumalta pettävät alta. He ovat siellä. Minä - ja vain minä - olen täällä.
Ikävällä on outo vaikutus, joka lienee kaikille tuttu: asioiden ja ihmisten tärkeyden tajuaa vasta, kun ne ovat poissa. Ensimmäisten viikkojen aikana tulin hyvin tietoiseksi siitä, kuinka paljon ystäväni minulle merkitsevät. Viimeisen vuoden aikana olen tutustunut useihiin hienoihin ihmisiin, solminut muutamia uusia ystävyyssuhteita ja lähentänyt entisiä. Muutamaan otteeseen mietinkin, olenko ollut tyhmä jättäessäni tämän kaiken taakse vaikkakin vain väliaikaisesti. Itse asiassa en kuitenkaan usko olleeni lainkaan tyhmä - päinvastoin!
Ikävän tunteminen voi olla raastavaa mutta toisaalta todella antoisaa ja, ah, niin inhottavan ihanaa. Täällä minut teki hyvin onnelliseksi se, että minulla on niin paljon ihmisiä, joita minulla on ikävä ja joista todella välitän. Hekin uskoakseni välittävät minusta. Kun olen väsynyt tai huonolla tuulella, voin rentoutua ja parantaa mieltäni ajattelemalla kivoja muistoja tai vaihtamalla kuulumisia jonkun kanssa. Etäisyys tekee arkisestakin kanssakäymisestä jotenkin paljon juhlallisempaa.
Ikävällä ja etäisyydellä ystäviin on muitakin positiivisia sivuvaiktuksia. Täällä olen kokenut itseni paljon vahvemmaksi ja kokonaisemmaksi kuin pitkään aikaan. Suomessa minulla on tapana turvautua paljon muihin ihmisiin ja mukaudun liiankin helposti siihen, mitä muut tekevät tai ajattelevat. Täällä minä ohjaan omaa elämääni ja minun täytyy pystyä tekemään itsenäisesti omat ratkaisuni ja päätökseni. Tämä koskee sekä henkilökohtaista elämää että työtä, jossa minulla on paljon enemmän vastuuta kuin ennen. Saan rauhassa toteuttaa itseäni ja mikä parempaa - voin myös uudistaa itseäni aivan miten haluan!
Koska täällä minua ei tunneta, minua ei myöskään rajoita se, mitä olen ennen tehnyt tai sanonut. Jokainen uusi tuttavuus on uusi mahdollisuus luoda uutta minää. Voin päättää, millaisia puolia esitän itsestäni ja miten käyttäydyn seurassa. Se, millainen ensivaikutelma minusta syntyy, ei luonnollisestikaan ole minun päätettävissäni mutta ainakin voin leikitellä erilaisilla rooleilla. Saan joka aamu kysyä itseltäni, mitä minä haluan olla tänään. Jo nyt huomaan paljon muutoksia itsessäni. Pukeudun hieman eri tavalla ja olen ainakin ajoittain päättäväisempi ja avoimempi kuin ennen. Olen myös yllättävän vaivatta karistanut pois muutamia sellaisia pelkoja, jotka ennen paljonkin rajoittivat elämääni.
Toki en voi sanoa olevani täysin vapaa luomaan itsestäni mitä vain haluan. Täällä minuun kohdistuu aivan uudenlaisia ennakko-odotuksia. Joskus ne voivat liittyä siihen, että olen ulkomaalainen ja tarkemmin sanottuna suomalainen tai että työskentelen täällä opettajana. Suomalaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja en ole kohdannut erityisen paljon. Luultavasti tämä johtuu siitä, että ihmiset eivät vain tiedä kovin paljoa Suomesta. Olen kuitenkin huomannut, että ulkomaalaisena opiskelijana olen aivan uudessa roolissa, johon en ole tottunut. Oulussa ikäni eläneenä olen aina ollut paljasjalkainen ja natiivi. Täällä minä olen vaihtari. Tapaan paljon muita vaihtareita ja ulkomaalaisia ja käymäni keskustelut pyörivät lähes aina kulttuuriaiheissa. On helppo turvautua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä mutta toisaalta on vaikea päästä käsiksi todelliseen, amerikkalaiseen elämään. Välillä tuntuu, että vaihtarina olen jotenkin toisen luokan kansalainen, jokin vieras ja tuntematon - an alien, kuten täällä virallisestikin ulkomaalaisista sanotaan. Hetkittäin saatan pystyä huijaamaan olevani amerikkalainen mutta usein natiivien ei kestä kauaakaan huomata, etten aivan kuulu tänne.
Toisaalta se, että olen uusi täällä, on myös tarjonnut paljon tilaisuuksia tavata ihmisiä, ja olen yrittänyt käyttää nämä tilaisuudet mahdollisimman hyvin hyväkseni. Heti Madisoniin saavuttuani päätin, etten aio jäädä omaan huoneeseeni ylhäiseen yksinäisyyteeni odottamaan hotellikuolemaa. Sen sijaan olen kulkenut eri tapahtumissa, sanonut rohkeasti käsipäivää ja pysähtynyt tutustumaan ihmisiin enemmänkin kuin vain muutaman sanan verran. Olenkin tavannut mitä mielenkiintoisempia tyyppejä maailman eri kolkista, ja on ollut hienoa päästä kuulemaan heidän tarinansa. On myös hauskaa, kuinka eksoottisena minua välillä pidetään. Monet eivät koskaan ole tavanneet ainuttakaan suomalaista ja ovat siksi kovin - joskus turhankin - kiinnostuneita ja uteliaita tutustumaan minuun.
Tällä hetkellä sosiaalinen piirini Madisonissa on jo mukavan kokoinen mutta vielä hajanainen ja suhteet ovat melko pinnallisia. Minä ja monet muut vaihtarit lähes paniikissa haalimme uusia tuttavuuksia ja Facebook-kavereita ikään kuin ihmiset loppuisivat kesken. Se on ymmärrettävää, sillä jostakin on aloitettava, kun rupeaa luomaan uusia suhteita. Ystävyys ei onnistu kaikkien kanssa, joten täytyy olla riittävästi tuttavuuksia, joista voi poimia oikeat ihmiset. Ihmissuhteet täällä ovat sikäli erilaisia kuin kotona. Siellä suhteita on kasvatettu ja kypsytetty pitkän aikaa ja usein niitä on auttanut yhteinen kulttuuritietämys ja samanlaiset kokemukset. Täällä läheisimmät kaverit voivat olla ihmisiä, jotka on tavannut vain muutaman kerran ja joista tietää vielä hyvin vähän. Vaatii paljon luottamusta, että pystyy päästämään tällaisia puolituttuja tarpeeksi lähelle, jotta heistä voisi tulla ystäviä.
Juuri nyt koko identiteettini tuntuu olevan tasapainoilua sen välillä, mitä olen Suomessa ja mitä teen itsestäni täällä Madisonissa. Nautin suunnattomasti itsenäisyydestäni ja haluan luoda tänne sellaista elämää, että voin tuntea oloni kotoisaksi. Toivon tutustuvani tapaamiini ihmisiin yhä paremmin ja luovani tänne sosiaalisen piirin, jossa minun on hyvä olla. Samalla haluan pitää yllä ystävyyssuhteita Suomeen ja ottaa niistä välillä tukea. Loppujen lopuksi olen Madisonissa vain väliaikaisesti, joten en halua unohtua.
Eniten pelkään sitä, että tasapaino järkkyy. Joko en pysty luomaan elämääni täällä ja haikailen jatkuvasti Suomeen tai hiljalleen menetän yhteyden kotiin ja palaan Ouluun kuin vieraana. Kuten sanottua, ihminen on ihmissuhteidensa summa. Jos menetän yhteyden Suomeen, menetän samalla osan itseäni.Minä kammoksun huomaavani joku päivä, että juttelen yhä vähemmän suomalaisten ystävieni kanssa ja että en enää ikävöi. Pikkuhiljaa alan vain hävitä ja haihdun ilmaan. Ehkä otan uuden muodon Madisonissa tai sitten muutun jonkinlaiseksi puoli-ihmiseksi. En kuitenkaan oikeasti usko, että näin voisi todella käydä. Sen sijaan odotan mielenkiinnolla, mitä kaikkea tulevina kuukausina tuleekaan vastaan ja mitä kaikkea opin itsestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti