College Life

Madisonissa olen yllättynyt siitä, miten paljon yliopistokulttuurit voivatkaan poiketa toisistaan. En osannut arvata, kuinka erilainen amerikkalainen yliopistokoulutus on suomalaiseen verrattuna. Luin kyllä täkäläisestä koulutusjärjestelmästä ennen tänne tuloani mutta vasta hiljalleen alan edes hitusen hahmottaa, miten se todella toimii.

Opinnot jakautuvat täällä kahteen vaiheeseen: kandidaatintutkintoa vastaavaan undergraduate-vaiheeseen ja korkeampaa yliopistokoulutusta edustavaan graduate-vaiheeseen. Suurin osa opiskelijoista tekee opintojaan vain undergrad-tutkintoon saakka, johon kuuluvat freshman-, sophomore-, junior- ja seniorvuodet. Vasta tämän jälkeen aloitetaan maisterin- tai tohtorintutkintoon tähtäävä graduate-opiskelu. 

Heti Madisoniin tultuani opin, että undergrad- ja grad-opiskelun välillä tehdään selvä ero. Ensimmäiset neljä vuotta ovat aikaa, jolloin opiskelijat muuttavat ensimmäistä kertaa kotoaan pois, asuvat asuntoloissa tai veljes- ja sisarkunnissa ja vasta opettelevat elämään aikuisen ihmisen elämää. Undergradeille naureskellaan heidän kypsymättömyytensä takia: he tulevat kouluun pyjamissaan, palelluttavat itsensä pakkasessa ja viettävät viikonloput frathouse-bileissä juoden laittomasti olutta ja ehkä poltellen pilveä. Tämä on tietenkin hirveä stereotypia mutta kieltämättä olen törmännyt tähän sen verran usein, etteivät jenkkiteinikomediat enää ole minulle niin absurdeja vaan pikemminkin inhorealistisia.

Ensimmäisistä vuosista selvinneet ja akateemisesti kunnianhimoiset opiskelijat hakevat undergrad-tutkinnon jälkeen graduate-tutkintoa suorittamaan. Tässä vaiheessa on melko tavallista vaihtaa yliopistoa. Graduate-tasolla opiskelu vakavoituu ja työmääräkin lisääntyy huimasti. Siksi graduate- opiskelijoita pidetään ehkä hieman samalla tavoin arvossa kuin suomalaiset arvostavat tohtorintutkintoaan suorittavia. 

Undergrad- ja grad-tutkintojen eroon perustuu myös se, miksi joitakin yliopistoja Jenkeissä kutsutaan nimellä university ja joitakin nimellä college. Ero on häilyvä mutta yleensä yliopistoiksi sanotaan kouluja, jotka tarjoavat graduate-tason opintoja, ja collegeiksi kouluja, joissa opiskellaan pääsääntöisesti vain undergrad-tutkintoon saakka.

Opintojen sisältökin poikkeaa jonkin verran suomalaisista tutkinnoista. Esimerkiksi pääaineet ja sivuaineet eivät ole aivan yhtä selkeitä kuin Suomessa. Joskus pääaine saatetaan päättää vasta vuoden tai parin opiskelun jälkeen. Sivuaineetkin ovat epämääräisempiä, sillä määrämittaisten sivuainekokonaisuuksien sijaan opiskelijat saattavat opiskella vähän siellä sun täällä tai suorittaa erilaisia sertifikaatteja.

Opintoihin kuuluu oman alan opintojen lisäksi melko paljon pakollisia opintoja. Opiskelijoiden täytyy suorittaa muun muassa jonkin vieraan kielen  -- useimmiten espanjan -- kurssi ja jotain kirjallisuuteen tai kulttuuriin liittyvää. Olen kuullut jonkin verran valitusta niiltä opettajilta, jotka opettavat ns. ”pakollisia” kieli- ja kulttuurikursseja, koska opiskelijoiden motivointi on kuulemma vaikeaa. Pakkoruotsi-ilmiötä siis on täälläkin.

Opintojen rakenteen ja sisällön lisäksi ehkä huomattavin ero suomalaiseen opintojärjestelmään on tietenkin opintojen rahoitus. Näiden kuukausien aikana olen todellakin oppinut arvostamaan omaa, ilmaista koulutustani. Täällä, kuten muuallakin maailmassa, opiskelijat maksavat sievoisia summia joka vuosi saadakseen opiskella. Lukukausimaksut vaihtelevat yliopiston maineen ja koon mukaan ja sen mukaan, onko yliopisto julkinen vai yksityinen. 

University of Wisconsin-Madison on julkinen yliopisto ja lukuvuosimaksu on täällä kymppitonnista  lähes kolmeenkymmeneen tuhanteen. Wisconsinin osavaltion asukkaille maksu on halvin. Tähän tosin tulee vielä päälle elin- ja kirjakustannukset. Asuminen Madisonissa ei ole kovin halpaa lystiä, ja oppikirjoihin arvioidaan menevän noin tuhat dollaria vuosittain. Täällä ei oikeastaan ole minkäänlaista kurssikirjastoa vaan kirjat ostetaan omaksi ja yleensä myydään eteenpäin. 

Yksityisissä yliopistoissa lukukausimaksut voivat olla vielä kymmeniätuhansia dollareita enemmän. Maksut hoidetaan yleensä ottamalla lainaa, ja sitä maksetaan pois vuosia ellei vuosikymmeniä. Vanhemmat avustavat lapsiaan opintojen rahoittamisessa ja niihin aletaan säästää jo varhain. Lahjakkaimmat opiskelijat tavoittelevat stipendejä, jotta voisivat opiskella ilmaiseksi. Köyhimmillä ihmisillä tuskin on paljoa mahdollisuuksia yliopistoon, mikä silminnähden kasvattaa kuilua hyvä- ja huono-osaisten välillä.

Opiskelu ei ole kallista siksi, ettei pidettäisi tärkeänä tukea sitä julkisin varoin. Sen sijaan amerikkalaiset luottavat kapitalismin ja kilpailun voimaan: opinnoistaan maksavilla opiskelijoilla on mahdollisuus olla valistuneita kuluttajia, mikä ainakin teoriassa parantaa koulutusta. He voivat valita koulun, joka vastaa heidän tarpeitaan, ja he voivat myös vaatia rahoilleen vastinetta. Mitä korkeammat lukuvuosimaksut, sitä korkeammat ovat myös standardit opetukselle.Opetuksen laadusta puhutaan Jenkeissä paljon ja yliopistot myös kilpailevat toistensa kanssa laadussaan. 

Täytyy myöntää, että panostus opetukseen ja laadun tarkkailu myös näkyvät. Luennot, joita olen itse seurannut, ovat kaikki olleet hyviä ja luennoitsijat selvästi taitavia sekä alansa ammattilaisina että pedagogisesti opettajina. Täällä en ole edes kuullut huhuja opettajista, jotka luennoisivat monotonisella äänellä lyöden piirtoheittimelle epäselviä kalvoja toisensa jälkeen. Suomessa varmasti melkein jokainen on törmännyt tällaisiin tapauksiin. 

Mielenkiintoinen ilmiö amerikkalaisyliopistojen opettajakunnassa ovat opetusassistentit eli TA:t. Opetusassistentteja tarvitaan, koska kurssien opetus toteutetaan tavallisesti sekä massaluentoina että harjoitustunteina pienryhmissä. Massaluentoja vetävät oppiaineiden professorit ja lehtorit mutta suurissa yliopistoissa opettajakunta ei riitä kaikkiin harjoitusryhmiin. Siksipä yliopistot palkkaavat opetusassistentteja vetämään harjoitusryhmiä ja auttamaan esimerkiksi kokeiden tarkistuksessa. TA:t ovat itse asiassa graduate-tason opiskelijoita, joiden ei tarvitse maksaa lukuvuosimaksuja korvauksena työstään. Opetusassistenteille on niin suuri tarve, että heitä hankitaan jopa ulkomailta, kuten minut! 

Viimeisena asiana amerikkalaisen ja suomalaisen yliopistokulttuurin eroista voisin mainita ihan tavallisen opiskelijaelämän. Minulla on ollut vain vähän kosketusta siihen, mitä on jenkkiopiskelijan todellinen arki, mutta jonkin verran se vaikuttaisi eroavan suomalaisesta. 

Ensimmäisenä minut yllätti opiskelijoiden valtavat työmäärät. Vaikka sanotaan, että undergrad-opiskelijat vain rellestävät ja laiskottelevat, se ei ole todellakaan vain näin. Hyvin suuri osa amerikkalaisista opiskelijoita työskentelee osa-aikaisesti koko opiskelunsa ajan. Töitä saadaan kampukselta, kaupan kassalta tai ravintoloista. Työnteko on toki tärkeää opintojen rahoituksen kannalta mutta muutenkin sillä tuntuu olevan prestiisi-arvoa. On melkein oletettavaa, että opiskelija työskentelee opintojensa ohella. 

Töistä huolimatta opiskelijoiden on pidettävä huolta opintopisteiden keräämisestä. Kurssit kuitenkin minusta vaikuttavat paljon työläämmiltä kuin mitä minun opiskeluni on koskaan ollut. Esimerkiksi viime syksynä vierailin koko syksyn mittaisella journalismikurssilla, jossa neljään opintopisteeseen kuului kaksi viikottaista luentoa, yksi viikottainen keskustelutunti pienryhmässä, kolme välikoetta ja lopputentti, kolme projektia tai esseetä, pakollisia viikottaisia lukumateriaaleja sekä tenttikirja. Luennot ja harjoitusryhmät ovat yleensä pakollisia ja toistuvista myöhästymisistä rapsahtaa poissaolomerkintä.  

Ihan kuin opiskelussa ja osa-aikatyöskentelyssä ei olisi riittävästi tekemistä, amerikkalaiset opiskelijat tekevät myös valtavasti vapaaehtoistyötä. Osa tekee sitä varmasti aivan omaa hyvää hyvyyttään mutta vapaaehtoistyö on myös lähes välttämätöntä tulevaisuutta ajatellen. Suurin osa amerikkalaisnuorista on jossakin vaiheessa osallistunut jonkinlaiseen vapaaehtoistyöhön esimerkiksi kodittomien auttamisessa tai luonnonsuojelun parissa, koska sillä on niin suuri painoarvo töihin tai kouluun hakemisessa. Vapaaehtoistyö on yksi tapa erottua massasta aktiivisena ja oma-aloitteisena opiskelijana tai työntekijänä.

Jotenkin jenkkiopiskelijat löytävät aikaa vielä kaikenlaiselle muullekin harrastuneisuudelle. Yliopistolla on paljon erilaisia klubeja ja järjestöjä. Osa muistuttaa kaukaisesti suomalaisia ainejärjestöjä mutta tavallisesti klubit ovat erilaisia harrasteseuroja. Urheiluklubit ovat erityisen suosittuja, ja urheilulla on muutenkin aivan uskomattoman suuri merkitys  yliopistoelämässä. Joko sitä harrastetaan vakavasti tai seurataan fanaattisesti. Yliopiston valiojoukkueisiin on kovat vaatimukset, ja niitä myös kannustetaan käymällä peleissä ja maksamalla lipuista melkoisia summia.

Toivon, että vielä viimeisten kuukausien aikana opin enemmän tavallisen opiskelijan arjesta. En esimerkiksi tiedä kovin hyvin, millaista elämä on asuntoloissa eli dormeissa. Ainakin on melko tavallista, että samassa huoneessa asuu useampi ihminen. Kampusmajoitukseen kuuluu usein myös ns. meal plan eli ateriasuunnitelma. Aamiainen, lounas ja päivällinen kuuluvat siis vuokran hintaan. Koska en itse asu kampuksella, en ole juuri käynyt yliopistoruokaloissa. Ne muutamat, joissa olen piipahtanut, ovat tarjonneet sekä halpaa epäterveellistä ruokaa että kallista terveellistä ruokaa. En kuitenkaan voi varmuudella sanoa, ovatko kauhutarinat amerikkalaisista yliopistoruokaloista totta.

Tällaiset asiat ovat jääneet päällimmäisenä mieleen amerikkalaisesta yliopistoelämästä. Eroja Suomeen tosiaan on enemmän kuin odotin. Niille varmasti on monia syitä ja on huomattava, että minun havaintoni perustuvat kokemuksiin vain kahdessa yliopistossa. Ei ole ihmekään, jos Oulu ja UW-Madison tuntuvat erilaisilta, ottaen huomioon, että Madisonissa on melkein nelinkertaisesti porukkaa. Olen varma, että kokemukset olisivat aivan erilaisia, jos olisin pienessä, muutamantuhannen opiskelijan collegessa keskellä ei-mitään tai jos olisin Ivy-liigan yksityisyliopistossa. Madison on kuitenkin juuri sopiva paikka minulle.