Invalid

Lähtiessäni vaihtoon yritin varautua henkisesti kulttuurishokkiin, jonka sanottiin olevan väistämätöntä. Minä olen niin kovasti odottanut sen iskemistä, mutta yli puoli vuotta on jo kulunut ja nyt alan epäillä, ettei sitä enää tulekaan. 

Kulttuurishokki ei oikeastaan ole kovin hyvä sana kuvaamaan maisemanvaihdoksen synnyttämiä tunteita. En muista mitään hetkeä, jolloin kulttuurierot olisivat todella iskeneet päin kasvoja. Shokin sijaan olen kokenut joskus kulttuurista vammaisuutta, joka ei tunnu ollenkaan äkilliseltä järkytykseltä vaan jonkinlaiselta vajaudelta, jonka edessä on vain pakko nöyrtyä. 

Vammaisuuden tunne syntyy siitä, että minulta puuttuu se elämässä karttuva sosiaalinen tieto, jonka täällä syntyneet ihmiset jakavat. Minä en tiedä niitä lastenohjelmia, joita minunikäiseni ihmiset ovat pienenä katsoneet, enkä ole kokenut sellaista high schoolia kuin täkäläiset. En ole pelannut samoja pelejä, en ole asunut samanlaisissa perheissä enkä nähnyt samoja uutisia ja mainoksia, vaikka kuinka tuttuja jenkkielokuvat ja tv-sarjat olisivatkin. Erilaiset elämänkokemukseni erottavat minut armottomasti kantaväestöstä.

Esimerkiksi eräällä kirjallisuuden luennolla professori puhui amerikkalaisista kirjailijoista, joiden hän selvästi oletti olevan tuttuja kaikille. Ne varmaan olivat Jenkkien Aleksis Kiviä, Eino Leinoja ja Väinö Linnoja, mutta minulle aivan tuntemattomia. Journalismin luennolla sen sijaan opiskelijoita pyydettiin nimeämään erilaisia tuotemerkkejä ja kertomaan niihin liittyviä mielikuvia. Kurssilaiset alkoivat huudella minulle aivan vieraita brändejä, kun minulle tulivat mieleen vain Pirkat, Euroshopperit ja Nokiat.

Vammaisuuteni tulee esille parhaiten, kun juttelen jenkkien kanssa ja puheeksi jokin uusi asia, josta en ole kuullut tai jota en ole vielä kokeillut. Uteliaisuuteni vuoksi minun täytyy paljastaa tietämättömyyteni ja kysyä: ”Ai, mitä se on?” Ei minua kuitenkaan varsinaisesti haittaa olla vähän tyhmä. Tulihan tänne oppimaan!

Ärsyttävämpää on se, kun ihmiset luulevat minua avuttomammaksi kuin olenkaan. Joskus he kuvittelevat, etten ymmärrä  aivan yleisimpiä englanninkielisiä slangi-ilmaisuja tai etten tunne joitain aivan yleissivistykseen kuuluvia asioita, kuten Harry Potter -elokuvia (!). Ei Suomessa sentään aivan kiven alla eletä, ja ymmärrän aivan hyvin englantia, vaikka saatankin viljellä ajoittaisia kielikukkasia.

Kulttuurista vammaisuutta toisaalta tasapainottaa se, että minä tunnen paljon paremmin eurooppalaista kulttuuria ja historiaa. Eurooppa tuntuu kiehtovan amerikkalaisia, vaikka he saattavatkin vitsailla vaikkapa ranskalaisten tai brittien kustannuksella. Minulta usein kysytään, ovatko puheet Euroopasta ja eurooppalaisista totta. Tunnen myös jokseenkin paremmin ne eurooppalaiset ilmiöt, ihmiset ja tapahtumat, joista esimerkiksi luennoilla puhutaan. Huvittavinta oli ehkä se, kun eräs professori näki tarpeelliseksi selittää, mikä oli Berliinin muuri.

Minun kokemukseni mukaan Yhdysvallat ja Suomi -- tai ainakin Wisconsin ja Suomi -- eivät ole valtavan erilaisia. Luultavasti siksi olen välttynyt kulttuurishokilta. Toisaalta, olen melko varma, että tilanne on aivan erilainen, kun joku amerikkalainen tulee Suomeen asumaan. En ihmettelisi, jos hänellä menisi pasmat vähän sekaisin. Me suomalaiset saamme kai kiittää onneamme siitä, että median ja koulutuksen kautta opimme jo niin paljon vaikkapa Yhdysvalloista, että vaihtoon lähtemisestä ei tule ylitsepääsemättömän järkyttävää.