Oli kummallinen tunne tulla takaisin Madisoniin viikko sitten sunnuntaina. Kun lentokone tömähti maahan, oli hyvä fiilis ja mukava palata. Taksimatkalla kotiin näkymät olivat tuttuja ja turvallisia mutta en kuitenkaan ajatellut tulleeni kotiin. Mitä pidemmälle kaupungissa ajelin, sitä vähemmän tunsin oikein mitään. Katselin vain talvista Madisonia.
Oudointa oli saapua takaisin kotitalolle. Kaikki oli niin kuin aina ennenkin mutta silti hiippailin käytävillä kuin vieras. Olin jo kaivannut omaa huonettani mutta se tuntuikin kovin tyhjältä. Iso osa tavaroistani oli laukussa, joten hyllyt ja pöydät näyttivät aivan autioilta. Keittiössä en enää muistanut, missä on valokatkaisija. Kieltämättä oli orpo olo. Hiljalleen fiilis alkoi helpottaa, kun purin laukut ja täytin huoneen kamoillani. Ja söin suklaata.
Viime viikon aikana on ollut hyvät tunnelmat. On ollut ihanaa päästä omaan sänkyyn nukkumaan ja elää muullakin kuin ravintolaruualla ja välipalapatukoilla. Matkalaukkuelämä kävi loman loppuvaiheissa jo raskaaksi. Omat rutiinit, kuten ruuanlaitto, jumppailu, kotityöt ja datailu, tekevät elämästä paljon keveämpää. Myös töiden jatkaminen ja alkavan opetuksen suunnittelu ovat tuntuneet mukavalta.
Lisäksi olen tykännyt talvisäästä, joka on vihdoin tavoittanut Madisonin. Välillä lämpötila on pudonnut jo -20 asteeseen ja luntakin on silloin tällöin tuiskuttanut ihan olan takaa. Tietenkin täällä on sitten julistettu ”snow emergency” ja lyöty kaikki kadut niin täyteen suolaa, että kengät ovat pienenkin kävelymatkan jälkeen aivan valkoisessa jankissa.
Koko syksyn olen liikkunut Madisonissa pyörällä ja käyttänyt bussia vain muutaman kerran. Nyt minulla kuitenkaan ei enää ole lainapyörääni, koska se myytiin pois. Olen siis viime viikon ajan yrittänyt opetella käyttämään busseja.
Sinänsä ei pitäisi olla valittamista, koska bussit ovat minulle yliopiston työntekijänä ilmaisia, mutta aluksi meinasi kismittää. Bussit tuntuivat hirveän hitailta ja ahtailta ja ne olivat aina täynnä omituista porukkaa, kuten kodittomia ja muutenkin vähän hampuusin näköisiä tyyppejä. En ymmärtänyt reittejä enkä millään olisi jaksanut odotella linja-autojen tuloa.
Nyt bussimatkustaminen ei enää tunnu niin vastenmieliseltä. Alan oppia reitit ja aikataulut ja pysäkkien sijainnit, joten en joudu odottamaan ja pähkäilemään turhan päiten. Itse asiassa olen alkanut nauttia bussimatkustamisesta. Se sopii uteliaalle luonteelle, koska bussissa voi hyvin seurata muita ihmisiä ja samalla pääsee katselemaan maisemia ikkunasta.
Bussissa istuessa pääsee myös kokemaan amerikkalaista kulttuuria. Linja-autolla kulkee monenlaisia ihmisiä: opiskelijoita, opettajia, työssäkäyviä ihmisiä, köyhiä, valkoisia, mustia ja ulkomaalaisia, kuten minä. Ainoastaan lapsia en ole busseissa nähnyt eikä busseissa kyllä ole esimerkiksi minkäänlaista lastenvaunupaikkaakaan.
Hassuinta täällä on se, miten paljon tuntemattomat ihmiset puhuvat toisilleen bussissa. Kuski saattaa huikkailla taakse matkustajille, mitä hänellä on mielen päällä. Usein jotkut saattavat ruveta porisemaan vierustoverin kanssa, vaikkeivät tätä tuntisikaan. Yleensä tapana on päivitellä säätä. Minullekin on tultu juttelemaan monta kertaa varsinkin bussipysäkeillä. Tavallisesti jossain vaiheessa ihmiset huomaavat aksenttini ja haluavat tietää, mistä olen kotoisin. Keskustelu päätyy lähes aina Suomen ja Wisconsinin talvisään vertailuun.
Tänä aamuna varhain nappasin taas bussin töihin. Lukukausi alkoi täällä vasta tänään ja se päättyy toukokuun puolivälissä. Opetushommani jatkuvat nyt kevään ajan ja opetan samaa opiskeluryhmää kuin syksylläkin mutta kurssin nimi on nyt Second Semester Finnish. Jatkan myös ranskan opiskelua ja toiseksi pakolliseksi kurssikseni olen valinnut kurssin nimeltä Introduction to Modern American Literature. Pääsen siis tutustumaan lähemmin jenkkikirjallisuuteen ja lukemaan muun muassa Ernest Hemingwayta ja Norman Maileria.
Huippua päästä taas arkeen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti