Hei hei, Madison

Viimeinen blogipäivitys Jenkeistä. Huomenaamulla hyppään bussiin Madisonista, vaihdan lentokoneeseen Chicagossa ja lentelen New Yorkin kautta Helsinkiin ja edelleen Ouluun. Lähtötunnelmani ovat vaihdelleet innostuksesta alakuloisuuteen.

Kieltämättä viime aikoina on ollut ikävä kotiin. Odotan jo sitä, että pääsen näkemään kaikki tutut paikat ja kasvot. Täällä luonto tuoksuu juhannukselta ja se virittää koti-ikävää. 

Toisaalta tänne jää paljon sellaista, jota jään kaipaamaan. Oma huoneeni, Madisonin hyvät ja edulliset ravintolat, kauniit kävelyreitit, tuttu kuntosali ja ennen kaikkea ihmiset. Minulle tulee ihan hirveä ikävä niitä ihmisiä, joista on tullut minulle tärkeitä. Rakkain niistä on varmasti paras ystäväni Juri. Hän jää tänne vielä yhdeksi vuodeksi, ja minä tunnen kauheaa syyllisyyttä siitä, että jätän hänet. 

Lähtiessäni Oulusta tiesin, että palaan pian ja näen kaikki ihmiset taas. Nyt tuskin olen palaamassa Madisoniin useampaan vuoteen. Siinä ajassa valtaosa kavereistani täällä on lähtenyt myös.  Tavallaan kuitenkin lohdullista ja hauskaa ajatella, että saatan tavata heidät missä tahansa maailman kolkassa.

En tiedä, mihin itse päädyn parin vuoden päästä. Ehkä olen Suomessa tai ehkä ulkomailla. Amerikka on kotoisa. Voisin asua täällä uudestaankin, jos siihen olisi sopiva mahdollisuus. Mielelläni myös kokisin jonkin uuden maan, ehkä uuden kielenkin. 

Juuri nyt kaipuu Suomeen voittaa halun jäädä Madisoniin. Lähdön ajoitus on siis täydellinen.  Kymmenen kuukautta oli sopiva aika viettää täällä. En olisi halunnut lähteä yhtään aiemmin mutta toisaalta tunnen, että olen kokenut sen, mitä tulin hakemaan. En tunne, että jotain olennaista olisi jäänyt tekemättä. Se, mitä nyt en ehtinyt, odottaa kyllä seuraavaa vierailuani. 

Kotiin paluu myös jännittää vähän. Amerikkaan lähteminen oli iso elämänmuutos mutta niin on myös palaaminen. Suomessa elämäni ei ole sama kuin mitä se oli viime kesänä, ja täällä Madisonissa minulla puolestaan on rutiinit, joita en voi ottaa mukaan. Ehkä kuitenkin tutussa paikassa elämä palaa uomiinsa nopeasti.

Ennen tuloani Amerikkaan, suurin pelkoni oli, ettei mikään muutu, vaan palaan samanlaisena ihmisenä ja samanlaiseen paikkaan kuin josta lähdin. Kaikeksi onneksi tämä pelko oli turha. Olen todellakin muuttunut. En välttämättä ole kypsynyt tai kasvanut ihmisenä tai ehkä muutoksia ei huomaa ulkopuolelta. Näen kuitenkin itseni eri tavalla kuin ennen: olen rohkeampi, tiedän paremmin, mitä haluan ja olen kiitollisempi läheisistä ihmissuhteistani ja muiden vieraanvaraisuudesta.  Olen oppinut itsestäni esimerkiksi sen, että olen yllättävän tiukkapipoinen esimerkiksi siivouksen suhteen, ja sen, että olen sentimentaalisempi kuin luulin.

Jäähyväiset on nyt jätetty ja kamat kasassa. Pyyhin siis kyyneleet ja nukun ennen lähtöä. Kirjoittelen vielä Suomesta kotiinpaluutunnelmia. Nyt, heipparallaa, Madison!